Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Ohranan perintö elää Valko-Venäjällä ja Venäjällä.
Euroopan itäpuoliskolla kuukausi on pitkä aika, sinä aikana on jo ehtinyt räjähtää, ollaan ehditty lukea tekstiviestispammin takia mönkään menneestä toisesta terrori-iskusta ja palata arkeen, sikäli kun isku Domodedovon lentokentällä sitä edes hetkautti. Valtamedian tehtävä on tietysti kertoa narratiivia järkytyksestä ja surusta, ikään kuin kompensaatioksi kansaa aina kiinnostaville verelle ja suolenpätkille. Mutta suoraan sanoen moskovalaista pommi hetkauttaa päivää kauemmin vain jos se vie jonkun tutun tai läheisen.
Moskova ei usko kyyneliin, se on liian suuri ja liian kiireinen että kukaan voisi jäädä tuleen makaamaan ja vellomaan maailman pahuudessa. Itsekin olen jo siinä määrin assimiloitunut Moskovan rytmiin, ettei minulla ole juuri mitään lisättävää siihen mitä kirjoitin viime maaliskuussa.
Sen sijaan haluan palata kuukauden takaisiin tapahtumiin, eteenkin kun Lontoon kollega otti asian myös puheeksi (aktivistinäkökulmaa samaan aiheeseen täällä).
Itse olen länsimaissa asuessani tottunut siihen, että aina kun jossain rikotaan ikkuna tai lyödään poliisimiestä, huudetaan “provokaattori”, ja sitten ollaan jotenkin järkyttyneitä kun ymmärretään, ettei se ollutkaan mikään provokaatio. Näin ollen olen itse yllättynyt silloin kun “provokaattori” onkin provokaattori ihan oikeasti – mutta kuten Britannian tapahtumat osoittavat, tämä on todellisuutta yhä enemmän myös länsimaissa. Ja Venäjällä tämä todellisuus ei edes koskaan kadonnut mihinkään. En tiedä missä provokaation taide on alun perin keksitty – ilmeisesti ainakin Preussin salainen poliisi käytti provokaattoreita jo ennen tsaarin ohranaa. Mutta uskon että tsaarin ohrana kehitti menetelmän huippuunsa, ja sen punaiset ja tasavaltalaiset perilliset ovat sittemmin pitäneet Gaponin ja Azefin perinteitä elossa.
Mitä tahansa lähtee Venäjällä selittämään, asioista paljastuu aina uusia ja uusia ulottuvuuksia, ja lopulta tajuaa, ettei ymmärrä yhtään sen enempää kuin alun perinkään. Ja tämä koskee myös maneesiaukion tapahtumia 11. joulukuuta. Tuolloin kirjoitin pessimistisen kolumnin äärioikeiston noususta Venäjällä, mutta kolumnini julkaisu lykkääntyi jutturuuhkan takia päivällä. Päivän aikana tunnistin tutun kansallisbolshevikin mellakoitsijoiden joukosta ja johtopäätökseni päätyivät päälaelleen.
Ja pari päivää julkaisun jälkeen kirjoitukseni oli jälleen täysin vanhentunut, kun Venäjän blogosfäärin yhteisten ponnistelujen avulla ensin löydettiin kuvista maneesiaukiolla toimineita provokaattoreita, ja sitten yksi heistä tunnistettiin Naši-nuorisojärjestön Sotšin osaston jäseneksi Levon Arzumanjaniksi. Valokuvia Levonista nostamassa oikeaa kättä ilmaan toimittajien edessä maneesiaukiolla ja hänen VKontakte-sosiaaliverkoston sivulta kaapattuja kuvia Našien tapahtumista löytyy esimerkiksi täältä. Sieltä löytyy myös kuvia Arzumanjanista heilumassa Moskovan Kiovan asemalla maneesiaukion rähinää seuranneena keskiviikkona, jolloin mellakkapoliisi esti kaukasialaisen nuorison ja natsien internetissä järjestetyn välienselvittelyn.
Mitä Putin-Jugendin “komissaari” teki maneesiaukiolla teininatsien kanssa? Sitä voi vain arvailla. Ehkä Vladislav Surkov, Kremlin nuorisopolitiikasta vastaava “Presidentin hallintoviraston ensimmäinen varajohtaja” (rakastan näitä titteleitä!) ja našistien kummisetä oli määrännyt, että monilta osin täysin ymmärrettävä jalkapallohuligaanien protesti virkavallan korruptiota vastaan pitää ajaa mahdollisimman marginaaliin, kääntämällä se uusnatsien rähinäksi. Toisaalta paikalla oli joka tapauksessa ihan tarpeeksi natseja, eikä pari našistia muuttanut asiaa suuntaan eikä toiseen – ei ole mitään epäilystä siitä, että tämän päivän Moskovassa natsit ovat ainoa ryhmä, joka voi saada nelinumeroisen määrän alle parikymppistä nuorisoa liikkeelle. Jälleen kerran voin todeta, että en ymmärrä tästä tänään sen enempää kuin seitsemän viikkoa takaperin.
Huomattavasti loogisempaa ja ymmärrettävämpää oli provokaattorien toiminta Minskissä, mielenosoituksessa Hallitustalon luona 19. joulukuuta vaalivilpin räikeyden paljastuttua kaikille. Myös Valko-Venäjällä provokaattorien toiminnan paljastivat pääosin bloggaajat, venäjäntaitoiset voivat lukea yksityiskohtaisen tutkimuksen tulokset täältä, ja linkkejä muihin artikkeleihin täältä mutta lyhyesti kerrottuna siviilipukuiset salaisen poliisin agentit rikkoivat kymmenien tuhansien vahvuisen suurmielenosoituksen aikana pari Hallitustalon ikkunaa, minkä seurauksena yli kymmenen opposition aktivistia, mukaan lukien opposition presidenttiehdokkaat, voivat nyt päätyä viideksitoista vuodeksi vankilaan.
Mielestäni kaikkien suomalaistenkin tulisi katsoa tämä englanniksi tekstitetty video vaaleista ja 19. päivän tapahtumista, koska Lukašenkoa varmasti rohkaisi viime vuosien liennytys EU:n kanssa.
Video edustaa tietysti liberaalin länsimielisen opposition näkökulmaa, itse uskon että Lukašenko olisi todennäköisesti voittanut rehellisetkin vaalit toisella kierroksella, koska suurimmalle osalle kansasta opposition ehdokkaat olivat täysin tuntemattomia. Oppositiolla on myös tiettyjä uskottavuusongelmia, joita käsittelin jo aikaisemmin täällä. Mutta uskon että joulukuun 19. päivän tapahtumat ja seurannut repressio merkitsee, että tämä kausi jää Lukašenkon viimeiseksi.
Loppukevennyksenä tällä kertaa vähän propagandaa Pietarin kansallisbolshevikeiltä, video on tämän vuoden lokakuun vallankumouksen muistopäivän mielenosoituksesta. Lahkolaista mutta hauskaa!
