Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Washington Post paljastaa Amerikan tiedusteluteollisuuden karmean koon.
Taannoisessa kokoontumisessa kaverin luona iltaa hallitsi yksi puheenaihe: Washington Postin laaja juttusarja Amerikan valtavasta tiedusteluteollisuudesta. Kaksinkertaisen Pulitzer-voittajan Dana Priestin ja kollegansa William Arkinin juttukokonaisuus Top Secret America on puhuttanut Yhdysvalloissa koko loppukesän, ja syystäkin. Se kun paljastaa amerikkalaisen tiedustelukoneiston paisuneen niin poskettomiin mittasuhteisiin, että kukaan, edes puolustusministeri Robert Gates, ei osaa selittää mikä organisaatio hoitaa mitäkin kansallisen turvallisuuden alaa.
Miten isosta hirviöstä sitten on kyse? Priest ja Arkin saivat kahden vuoden tutkimuksen aikana selville seuraavaa:
Ainakin 1 271 valtion organisaatiota ja 1 931 yksityistä firmaa ovat mukana terrorismin vastaisessa työssä, kansallisen turvallisuuden toimissa ja vakoilussa.
Arviolta 854 000 amerikkalaista – puolitoista kertaa Washingtonin asukasluku – ovat saaneet tiedustelualan vaatiman huippusalaisen turvallisuusluokituksen.
Vakoilualan analyytikot kirjoittavat 50 000 raporttia vuodessa.
Pelkästään Washingtonin alueella 33 jättimäistä tiedustelukeskusta on rakenteilla tai pystytetty sitten syksyn 2001.
Toisin sanoen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja seuranneina yhdeksänä vuonna Yhdysvaltain vakoiluvirastot ovat kasvaneet niin suuriksi ja monimutkaisiksi, että kukaan ei osaa arvioida, mitkä niiden kokonaiskustannukset ovat, kuinka monta työntekijää niillä on ja kuinka monta organisaatiota tekee päällekkäistä työtä. ”Pitäisiköhän meidän kaikkien alkaa etsimään uutta duunia?” eräs kaveri vitsaili. Hän on satelliittiteknologiaa kehittävän firman konsultti. Viereisissä puutarhatuoleissa lojuivat ilmailualan terrorismiriskejä kartoittava tutkija ja kongressin tutkimuspalvelun analyytikko. Sisällä kaljapullot käsissään seisoskelivat puolestaan CIA:n analyytikko, puolustusteknologiafirman lobbari ja eräälle kongressiedustajalle duunia painava kansallisen turvallisuuden neuvonantaja.
Lystikästä seurueessa oli se, että kyseessä ei ollut mikään vakoojien vuosikokous vaan tavallinen kokoelma washingtonilaisia. Tämän kaupungin valkokaulusväestöstä iso osa kun saa elantonsa suoraan tai epäsuorasti amerikkalaisten paranoiasta ja sen ruokkimasta tiedustelu-, turvallisuus- ja puolustusteollisuudesta.
Se on myös syy, miksi lamankin keskellä Washingtonin seutu vaurastuu ja laajenee. Kuusi Yhdysvaltain varakkaimmista kunnista sijaitsevat pääkaupunkialueella, ja kaupungin laitamille nousee koko ajan uusia rakennusjättejä, jotka tarvitsevat työntekijöitä. Kaverimme kaltaiset kolmekymppiset pystyvät ostamaan taloja, autoja ja hulppeita ulkomaanmatkoja siinä missä muu Amerikka lipuu yhä lähemmäksi persaukisuutta.
Siksi tunnelma äskettäisissä illanistujaisissa oli hilpeä, ei huolestunut. Washington ei nimittäin sahaa omaa oksaansa: Kukaan ei lähde leikkaamaan rahoitusta siltä teollisuuden alalta, mistä omat ja koko tuttavapiirin palkkashekit ovat peräisin. Ei, vaikka vakoilualan koko ja sekavuus lähestulkoon takaavat, että seuraavan terrori-iskun varoitusmerkit hautautuvat jonnekin järjestelmän sotkuihin.
”Dana Priest saa kolmannen Pulitzerinsa, ja sitten elämä jatkuu ihan samaan malliin”, kaveri summasi.
Niinpä. Ja kukaan ei vahingossakaan kysy, ehtiikö niitä 50 000 tiedusteluraporttia kukaan edes vilkaisemaan.
