Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kristiina Koivunen
Kun yksi urakka on ohi, mieleen nousee seuraava kangastus.
”Tehdäänpä kirja!” totesi Helena Lehtimäki alkaessaan kirjoittaa elämänkertaa Helinä Rautavaarasta. Moni oli hankkeen aloittanut ja jokainen sen lopettanut Helinän kanssa kamppailtuaan. Lehtimäen kirjan valmistumiseen saattoi vaikuttaa olennaisesti se, että Rautavaara kuoli eikä pystynyt häiriköimään sen tekemistä.
Tämä, siis yltiöpäisyys uhkarohkeisiin hankkeisiin, tuli mieleen alkaessani koota Kirkuk-valokuvanäyttelyä Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevan Stoan parvigalleriaan. Olin varannut tilan innoissani kesällä 2009. Elämässähän on hyvä kokeilla uusia asioita. Olen ottanut kuvia kirjoihin ja lehtijuttuihin, mutta näyttelyä en ollut järjestänyt.
Alkuinnostus laimeni talven ja kevään aikana ja kesällä iski paniikki. Tämä on varmaan tuttu tunne taiteilijoille. Mutta näyttelyn peruminen oli myöhäistä.
Sanotaan, että ihminen saa paljon aikaiseksi, kun veressä on runsaasti adrenaliinia. Kun hommat jättää myöhään, iskee paniikki ja elimistö muuttuu tehokkaaksi. Tällä paniikkienergialla minäkin sain valittua kuvat, teetettyä suurennokset ja kehystettyä ne. Valmistelujen loppumetreillä en enää ollut yksin: talkooapua löytyi niin sukulaisten piiristä kuin suomalais-kurdilaisesta kulttuuriseurasta. Tieto levisi internetin välityksellä Suomen lisäksi myös Kirkukiin ja muualle Kurdistaniin. Kiitokset talkooväen lisäksi myös Kansan Sivistystyön rahastolle, jonka apuraha mahdollisti näyttelyn materiaalihankinnat.
Mitä opin? Islamilaisesta maasta kertovaa tilaisuutta ei kannata järjestää ramadanin aikana. Ihmiset jäävät illalla kotiin nälkäisinä ja väsyneinä odottamaan auringonlaskua voidakseen syödä. Tosin suomalaisia ja maallistuneita kurdeja kymmenittäin näyttelyn avajaisiin ja viipyi siellä siihen asti kunnes vartiointiliikkeen rouva tuli laittamaan ovet lukkoon.
Opin myös, että muovi- ja lasikehykset heijastavat valoa tosi hankalasti. Miten kuvat pitäisi kehystää?
Miksi pohdin tätä? Näyttelyhän on saatu onnellisesti pystyyn.
Tuli mieleen sitaatti toisesta kirjasta, Kyllikki Villan matkakirjasta (en muista mistä niistä, häneltähän on julkaistu kolme lokikirjaa). Matka oli ollut uuvuttava ja täynnä vastoinkäymisiä. Silti Villa tutki puolalaisessa rahtilaivassa seuraavan vuoden hinnastoa. Ja puhui siitä kuiskaten nauhuriinsa, hänhän saneli matkapäiväkirjansa kirjoittamisen sijasta.
Minulla on tuhansia kuvia Kurdistanista, ehkä muitakin voisi laittaa esille… ilman heijastavia kehyksiä…
Ja Kirkukista on satoja sivuja muistiinpanoja, kuinka välitän kokemukseni ja ainutlaatuisen tunnelman muutenkin kuin valokuvanäyttelyssä?
Näinkö taitelijan ja kirjailijan työ etenee? Jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa, kun yhdestä uurastuksesta toipuu, mieleen nousee jo uusi kangastus. Ja ahdistus ja itsensä voittamisen pakko, kun on välitettävä oma kokemus ja sisäinen näkemys aiheesta muille. Eikä kyseessä ole toisten määräämä pakko, vaan oma voimakas tarpeeni kertoa Irakin arjesta ja siitä kuinka paljon ihmiset odottavat rauhaa.
Yksi yritys tähän on Kirkukista kertovat valokuvani, jotka ovat esillä Itäkeskuksen Stoassa sunnuntaihin 29.8. asti. Ja sen jälkeen toivottavasti monessa muussa paikassa, siitä huolehtii suomalais-kurdilainen kulttuuriseura.
