Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
The Cove -dokumentin teatterikielto herättää myrskyäviä mielipiteitä Japanissa.
Japanilaiset rakastavat maataan. He rakastavat perinteitään, kulttuuriaan ja kulinarismiaan. Erityisesti viimeksi mainittu, ruoka, on pyhä asia. Jos ulkomaalainen sanoisi paikalliselle, ettei pidä japanilaisesta ruuasta, ei luultavasti tuo ihmissuhde koskaan etenisi kovin syvälle tasolle. Hyvä asia siis lienee se, että yleensä japanilainen ruoka on herkullista.
Perinteisiin, kulttuuriin ja luultavasti myös ruokaan nojaa äärikonservatiivinen ryhmä Uyoku dantai, joka äskettäin onnistui estämään – vain muutamalla uhkauksella – sananvapauden toteutumisen. Useat japanilaiset elokuvateatterit peruuttivat Louie Psihoyosin The Cove -elokuvan näytökset siitä huolimatta, että delfiininpyynnistä kertova The Cove voitti Oscarin ja on herättänyt suurta kiinnostusta ympäri maailman. Teatterit ottivat vakavasti kansallismielisen aktivistiryhmän uhkaukset aiheuttaa epäjärjestystä ja jopa fyysistä väkivaltaa. Nyt joukko japanilaisia toimittajia ja filmintekijöitä ovat nousseet kritisoimaan tilannetta.
Taijin kylässä kuvattu delfiininpyyntidokumentti on rajua katseltavaa, mutta elokuva oli jo saanut luvan esittäytyä 26 teatterissa ympäri Japanin. Tilanne on tällä hetkellä jäissä, mutta hyvääkin tästä voi koitua: elokuva luultavasti joka tapauksessa näytetään muodossa tai toisessa, vähintään filmivuokraamojen vuokra-DVD:n kautta, ja dokumentin aiheuttama kohu vain saanee ihmiset kiinnostumaan siitä lisää.
Internetin keskustelupalstoilla The Cove -elokuvan peruuttaminen on herättänyt paljon mielipiteitä. Japanilaisista kommentoijista hämmentävän moni on rehellisesti sitä mieltä, että The Cove on rasistinen elokuva Japania ja japanilaisia vastaan. Keskustelu on siirtynyt eläinten oikeuksista ihmisten oikeuksiin. Kommentoijat, myös muut kuin äärikonservatiivit, pitävät Psihoyosia rasistina, sillä elokuvan kalastajien – siis japanilaisten – ihmisoikeuksista ei ole pidetty huolta. Vastustajien mielestä elokuva on propagandaa, jopa terrorismia Japanin maata ja kansaa kohtaan. He ovat myös sitä mieltä, että japanilaiset tuskin edes maksaisivat päästäkseen katsomaan elokuvaa, joka halventaa japanilaista elinkeinoa. Ennen kaikkea he eivät pidä siitä, että joku ulkopuolelta, ulkomaalainen, muukalainen, yrittää kertoa, kuinka japanilaisten tulisi tehdä asiat oikein.
Elokuva on kuitenkin vain elokuva, joka esittää näkemyksen pienen kylän toiminnasta. Jokainen voi muodostaa filmin nähtyään oman mielipiteensä. Tätä päätöksen vapautta elokuvakielto häiritsee vakavasti. Elokuvan kieltäjät esittävät samalla oman määrittelynsä sille, mitä saa tehdä ja mitä ei. He toteuttavat siis samaa, mitä vastustavat. Lisäksi elokuvan ohjaaja painottaa nimenomaan ihmisoikeuksia: sen estämistä, että elohopeapitoista delfiiniin lihaa syötetään Japanin kansalaisille.
On kiinnostavaa miettiä sitä, mihin pohjautuu japanilaisten ajatus anti-japanilaisuudesta, japanilaisuuden vastustamisesta ulkomaalaisten taholta. Onko se huonoa kansallista itsetuntoa vai kenties liian hyvää, röyhkeää itserakkautta? Vai onko se vain tiedon suppeutta? Monet japanilaiset ovat vakaasti sitä mieltä, että delfiinejä ei Japanissa pyydetä, koska he eivät ole koskaan sellaisesta kuulleetkaan. Japanilaiset opiskelevat valtavia määriä tietoa kouluissa, mutta harvoin ehtivät opiskelultaan syventyä vapaavalintaiseen informaatioon. Monilta puuttuu into etsiä tietoa itse. Tapa oppia ylhäältä päin johdettuna elää vahvasti Japanissa. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa.
Eräs ulkomaalainen opettaja näytti koulussaan The Coven oppilailleen. Filmin jälkeen oppilaat vastasivat muutamiin kysymyksiin lomakkeella. Internetin keskustelusivuilla opettaja esittää yhteenvedon opiskelijoiden vastauksista. Järjestäen jokainen oli vaikuttunut ja kauhuissaan näkemästään. He tahtoivat tehdä jotain delfiininpyynnille ja ainakin he aikoivat usuttaa läheisensä katsomaan filmin itsekin. Ruohonjuuritasolla tahtoa siis on. Vaikuttamiskanavat vain ovat hyvin vajavaiset.
Entä keitä sitten ovat alussa mainittu Uyoku dantai -ryhmä? Ryhmällä on perinteet kaukana 1800-luvulla, kun meiji-kaudella vanhat feodaalisysteemit kaatuivat ja yhteiskunta koki mullistavia muutoksia. Alkuun ryhmissä, jotka vastustivat muutoksia, oli samuraita ja köyhiä, sittemmin äärinationalistiset suuntaukset vastustivat sosialismia. Ryhmillä oli usein niin rikollisia kuin poliittisiakin yhteyksiä. Nimitystä uyoku dantai ryhdyttiin käyttämään kylmän sodan aikaan järjestäytyneistä ryhmistä, jotka olivat kommunismia vastaan ja solidaarisia Pohjois-Amerikan ja Etelä-Korean kanssa. Shin-uyoku-ryhmä, uusi oikea siipi, taas perustettiin vastustamaan myös amerikkalaisuuden ihannointia.
Uyoku dantai on usein esillä Tokion kaduilla. Ryhmän jäsenet käyttävät isoja, mustia tai vihreitä, kovaäänisin varustettuja autoja ja messuavat sanomaansa kadun kulmissa ja isoilla ostosalueilla. Toisinaan autot soittavat sotilasmusiikkia tai kansallislauluja. Autoja ei voi olla huomaamatta.
Eri jaostoilla on eri näkökulmia asiaansa, mutta jokainen ryhmä on avoimesti kommunismia vastaan. Osa ryhmistä haluaa puhdistaa Japanin mainetta toisen maailmansodan ajoilta. Jotkut ryhmistä esimerkiksi kannattavat historian oppikirjojen sensurointia. Monet ryhmät ovat sidoksissa yakuzan, alamaailman, toimintaan, ja koska Japanissa on olemassa ideologian vapaus, yakuza käyttää toisinaan Uyoku dantaita naamiaisasunaan.
Ei ihme, että nämä ryhmät saattavat saada elokuvateatterit varpailleen. Japanissa ei pidetä epäjärjestyksen läsnäolosta. Sitä vältetään viimeiseen saakka. Hankalia konfliktitilanteita karsastetaan, eikä poliisi ole useinkaan halukas kiinnostumaan esimerkiksi tällaisista elokuvaboikoteista. Näin ollen elokuvateatterit ovat yksin mielenosoittajaryhmiä vastassa.
Louie Psihoyos tarkoitti The Cove -dokumentin nimenomaan japanilaisten nähtäväksi – ei ulkomaalaisten, jotka etäältä maata seuraavat. Ohjaaja sanoi Tokion kansainvälisillä filmifestivaaleilla alkutalvesta, ettei hän tahdo ulkomaalaisten aktivistien rynnivän Japaniin kertomaan, kuinka asiat tulee tehdä, vaan japanilaisten itse pitää synnyttää muutos. Tämän vuoksi toivokaamme, että japanilaisille annetaan siihen mahdollisuus.
Lue myös Eija Niskasen artikkeli The Cove palaa rikospaikalle (22.10.2009) sekä Jukka Vuorion Psihoyos-haastattelu Delfiinimies (Voima 8/2009).
