Teksti Kristiina Koivunen

Kauhun tunne tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntaiaamuna 24.1. olen niin väsynyt, että lähtiessäni Kirkukiin unohdan kotiin kaulakukkaroni, jossa on kaksi tuhatta dollaria. On pakko palata yli sadan kilometrin matka hakemaan se.

Maanantaiaamuna taksi tulee puoli kuudelta. Torkun autossa, joka ajaa vesisateessa Kirkukiin. Tulkki Omar on vastassa kalashnikov olalla.

Menemme seuraamaan poliisien ja amerikkalaisten sotilaiden koulutustilaisuutta Daquqiin. Kahdella paikallisella toimittajalla ja Al-Jazeeran kuvausryhmällä on luotiliivit.

Matkalla kuuntelen poliisiradiosta, kuinka poliisipäällikkö Sarhad Qadir yrittää saada yhteyden kahteen työntekijäänsä, jotka eivät ole tulleet aamulla töihin. Toisen heistä piti tulla Daquqiin tässä ryhmässä.

Pian tulee tieto, että poliisit on löydetty kuolleina. Heidät oli ammuttu ohi ajavasta autosta äänenvaimentimella varustetulla aseella. Tekijästä ei ole tietoa.

Poliisiautojen letka pysähtyy moottoritien laitaan. Vakavailmeisiä miehiä astuu ulos autoista. Jotkut sytyttävät tupakan. Pian matka jatkuu.

Daquq poliisiauton tuulilasin läpi katsottuna.

Koulutustilaisuus viedään läpi suunnitelmien mukaan. Debriefingiä ei järjestetä.

Kauhun tunne tulee vasta myöhemmin.

Kun poliisipäälliköt ja amerikkalaiset upseerit syövät lounasta arabikylässä, Kemikaali-Ali eli Ali-Hasan Al-Majid hirtetään Bagdadissa.

Illalla katson ottamiani kuvia. Monet ovat epätarkkoja. Kädet ovat vapisseet koko päivän.