Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Kansanliike voitti tiehankkeen – toistaiseksi.
Viime viikon uutinen oli Pietari–Moskova-moottoritiehankkeen pysäyttäminen presidentin kädenheilautuksella. Kamppailu Himkin metsästä on ollut Venäjän pääuutisaiheita vähintään antifasistien ja anarkistien heinäkuisesta villistä mielenosoituksesta lähtien. Viime sunnuntainen mielenosoitus Puškinin aukiolla, jossa luvattu konsertti onnistuttiin järjestämään vain akustisena, huomioitiin myös Suomessa. Kansainvälinen media tosin on liioitellut Bonon osuutta – hän sai tiedon Himkin ongelmista vasta sen jälkeen kun oli tavannut Medvedevin Sotšissa, eikä hän siis voinut ottaa asiaa esille presidentin kanssa. Sen sijaan DDT-yhtyeen keulamiehen Juri evtšukin rooli oli merkittävä, mistä hyvästä hänet kutsuttiinkin esiintymään U2:n kanssa Moskovassa viime keskiviikkona.
Odotinko minä tätä voittoa? En oikeastaan, mutta en myöskään ollut yllättänyt.
Ensiksikin, koska Andre 3000:n sanoin “We are the coolest motherfuckers on the planet”, ja uudet voitot ovat vain yksi rivi pitkään ansiolistaan.
Toiseksi, kyse on samasta ilmiöstä mitä käsittelin jo viime maaliskuussa – Venäjän kansalaisyhteiskunnan poikkeuksellisen suuresta vaikutusvallasta maan asioihin.
Samalla tavalla kun presidentti ja Yhtenäinen Venäjä -puolue tekivät vuorokaudessa täyskäännöksen Himkin metsän suhteen, keväällä 2006 Putin veti uusiksi Kaukoidän öljyputken linjauksen tuhansien ihmisten protestoitua Irkutskissa Baikaljärven puolesta. Samanlaisia täyskäännöksiä mielenosoitusten jälkeen tehtiin myös kevättalvella 2005 sosiaalietuuksien monetisaatiota (eli ilmaisetuuksien korvaamista rahallisilla) vastaan ja vuonna 2006 suunniteltua oikearattisten (Japanista tuotujen) autojen kieltoa vastaan, samaten kenkää mielenosoitusten seurauksena ovat viimeisen kahden vuoden aikana saaneet sekä Ingušetian presidentti että Kaliningradin alueen kuvernaattori.
Mitään tällaista ei voisi kuvitella länsimaissa. The Moscow Times -lehti liioitteli toissa sunnuntaisen mielenosoituksen kokoa – itse laskin iltaseitsemän aikoihin vajaat 1200 osanottajaa, moni oli tähän aikaan jo lähtenyt, mutta en usko että kokonaismäärä ylitti kahta tuhatta. Koska Moskovan metropolialue on 15 kertaa Suomen pääkaupunkialuetta suurempi, suhteessa samankokoinen mielenosoitus keräisi Helsingissä 140 osanottajaa. Tämä ei olisi presidenttiä pelästyttävä maailmanluokan uutinen, vaan kahden virkkeen tilantäyte Vartti-lehdessä. Eikä Suomessa kymmenen tai sata kertaa suurempikaan mielenilmaus hievauttaisi sitä, minne insinööri on päättänyt sijoittaa ydinvoimalan, öljyputken tai moottoritien.
Kyse on siitä, että kitkatta toimiva edustuksellinen demokratia ei välttämättä ole edes paras huonoista vaihtoehdoista. Edustuksellisessa demokratiassa kun valitaan ihmisiä eikä asioita, ja pääsääntöisesti kukaan ei saa valituksi kaikkien parametrien suhteen samanmielistä ehdokasta. Ääriesimerkki on tietysti Yhdysvallat, jossa vaihtoehtoja on aina vain kaksi – esimerkiksi kantasolututkimuksen vastustaja saattoi päätyä vuonna 2000 äänestämään Bushia, ja saada kaupanpäälliseksi Irakin sodan. Suomessa tilanne on hieman parempi, mutta kadulla öyhöttäjiä ei siltikään hyvällä katsota, koska siitä mitä edustajat viisaudessaan päättävät pidetään kiinni edustuksellisen demokratian nimissä.
Toisin on Venäjällä, jossa demokratia on kaikkea muuta kuin kitkaton. Tosin vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueelta poistettaisiin sen kepulikonsteilla hankkimat keskimäärin 20 ylimääräistä prosenttia ääniä, sillä olisi siltikin enemmistö suurimmassa osassa alueellisista edustuselimistä. Mutta nykyiset vallanpitäjät kuuluvat siihen sukupolveen, joka oli KGB:n leivissä jo silloin kuin vuonna 1991 kansa ryntäsi kaatamaan Neuvostoliiton salaisen poliisin perustajan Dzeržinskin patsaan Lubjankan aukiolle. Vaikka mitään oikeata vallankumousta Venäjällä ei silloin tapahtunutkaan, tuon päivän muisto seuraa nykyisiä vallanpitäjiä hautaan saakka muistutuksena heidän kuolevaisuudestaan.
Näin ollen Venäjällä kansan pelko on aivan toisella tasolla kuin Suomessa, ja protesti Himkin metsän puolesta ylitti sen melko matalan kynnyksen, jonka jälkeen vallanpitäjät ovat valmiita pyörtämään päätöksiään. Ja kuten Argumenty ja fakty -lehti myöntää, järjestelmän kipukynnyksen ylitti ennen kaikkea antifasistien tempaus Himkin hallintorakennusta vastaan 28. heinäkuuta. Minä tosin lisäisin, että tiehankkeen pysäytystä ei niinkään edesauttanut itse radikaali mielenosoitus, vaan se etteivät maltilliset ympäristöaktivistit rientäneet suomalaiseen tyyliin jyrkästi tuomitsemaan aktiota, vaan he päättivät tukea kaikkia mielenosoituksen jälkeen kiinniotettuja ja vangittuja aktivisteja.
Toisinaan kansalaisyhteiskunta siis paikkaa Venäjällä järjestelmän puutteet niin tehokkaasti, että suomalaisena käy kateeksi. Tämä tosin ei välttämättä lohduta Mihail Beketovia, Himkin kaupungin virkamiehiä kritisoinutta toimittajaa, joka vihannekseksi hakattuna tulee mökeltämään loppuikänsä jossain Moskovan alueen vaivaistalossa. Huomion kiinnittämisestä järjestelmän epäkohtiin joutuu joskus maksamaan kovin kalliin hinnan, ja joka tapauksessa 99 prosenttia epäkohdista ei koskaan tule saamaan niin paljoa huomiota, että niihin puututtaisiin presidentin mahtikäskyllä.
Ja voi olla, että moottoritie lopulta rakennetaankin Himkin metsään, samalla tavalla kun Balkanjärveä saastutta sellutehdaskin on avattu uudestaan ja uudestaan, protesteista huolimatta. Heti Medvedevin määräystä seuraavana päivänä metsän rakennushankkeille avaamisesta kiinnostuneet tahot Himkissä pakottivat kunnallisia työntekijöitä vetoamaan metsän läpi menevän tielinjauksen puolesta. Ja yhä edelleen Moskovan alueen antifasisteja kuulustellaan ja kidutetaan epäiltynä heinäkuisen mielenosoituksen järjestämisestä – keskiviikkona tiedotettiin valkovenäläisen Aleksandr Pahotinin tapauksesta, jonka Moskovan alueen FSB otti kiinni viime lauantaina Žukovskin esikaupungissa järjestetystä punk-konsertista. Kuuden tunnin ajan hänen päätään hakattiin pöytään, hänen korvansa luvattiin saksia irti ja hänet uhattiin haudata metsään. Aamuyöstä viime perjantaina toinen antifasisti Nikolai Tšernobajev toimitettiin sairaalaan heti kuulustelujen jälkeen – tukehduttaminen ja hakkaaminen kuulusteluissa olivat johtaneet aivovaurioon. Kun poliisi kuuli, että hän oli sairaalassa ilmoittanut joutuneensa kidutetuksi, he yrittivät hakea hänet takaisin uutta kuulustelua varten. Ja kaikki tämä vain siksi, että molemmat saataisiin todistamaan heinäkuun lopussa vangittuja antifasisteja Aleksei Gaskarovia ja Maksim Solopovia vastaan. Voitto Himkissä ei ole edes puolikas, jos Moskovan alueen antifasistien vainoa voidaan jatkaa nykyiseen tapaan.
