Teksti Elina Aintila

Ecuadorista puuttuu pelon ilmapiiri.

Kolumbian ja Ecuadorin rajalla elämisessä on monia etuja: kunhan hoidat maasta toiseen siirtymisen vaaditun byrokratian mukaisesti, aukeaa Ecuadorissa eteesi halpojen kulutustavaroiden, halvan bensan, edullisten bussimatkojen ja turvallisen turismin maa.

Ecuadorissa värit loistavat kirkkaammin. Kuvat: Sergi Orge.

Lähes kolmen kuukauden maassaolon jälkeen, minun on häpeäkseni myönnettävä, että tunnen tähän mennessä todennäköisesti enemmän Ecuadorin puolta kuin Kolumbiaa. Tilanteeseen on toki syynsä asuinpaikkani sijainnissa ja toisaalta maiden pinta-alojen suhteissakin. Ecuador kattaa pinta-alaltaan vain neljänneksen Kolumbian pinta-alasta: maanteitä pitkin minulla on viiden tunnin matka Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon ja kahdenkymmenenneljän tunnin matka Kolumbian pääkaupunkiin Bogotáan. Vastaavasti koko Kolumbian läpi matkustamiseen minulta todennäköisesti kuluisi kaksi kokonaista vuorokautta, kun taas Ecuadorin halki ajaa autolla helposti yhdessä ainoassa päivässä.

Niin siinä vain kävi, että ensimmäisen maanantaipyhän sallimana pidennettynä viikonloppuna lomamatka suuntautui Ecuadorin puolelle – aurinkorantojen, luonnonkylpylöiden, vesiputousten ja tulivuorten maahan.

Ensivaikutelmani Ecuadorista muutamien viikkojen takaa ei juuri poikennut Kolumbian kokemuksistani. Mistään muusta kuin maiden poliittisista rajalaitoksista en olisi osannut arvata ylittäneeni naapurimaiden rajan. Rajamaiden pikkukylät muistuttavat toisiaan, kieli on yhteinen ja väestökin on etnisesti suurin piirtein samaa sekalaista perua.

Hiukan pidemmällä reissulla erot alkavat jo selkiytyä. Kolumbialaisilla ei ole helppoa maansa ulkopuolella, eikä sen puoleen Kolumbiasta matkustavillakaan. Hiukan Tulcánin ulkopuolella, Ecuadorin puolella, odottaa poliisin tarkastuspiste, jossa käydään tarkasti läpi epäilyttävien (toisin sanoen Kolumbian puolelta tulevien) matkustajien tiedot ja matkatavarat huumeiden tai muun laittoman tavaran varalta. Ei paljon naurattanut, kun sekä minun että matkakumppanini rinkkojen sisällöt myllättiin pöydälle ja lenkkaritkin haisteltiin pohjia myöten – lopulta emme kuitenkaan osanneet reagoida tilanteeseen muutenkaan. Ei tosin paljon olisi naurattanut, jos matkatavaroiden joukosta olisi sittenkin löytynyt jotain poliiseja epäilyttävää. Matka jatkui kuitenkin iloisesti Quitoon saakka kanssamatkustajien salakuljettajavitsien keventämänä.

Lumipeitteisten vuorten väliseen laaksoon levittäytynyt Quito on huikea näky. Vanhankaupungin rakennukset ovat hyvin säilyneitä ja kansalaisten jokapäiväisessä hallinnollisessa ja yksityisessä käytössä edelleen näinä päivinä. Keskustan katujen puhtaus ja eurooppalaishenkisyys ihmetyttää. Kontrasti savusumuiseen ja pakokaasun kyllästämään Bogotáan on mykistävä. Saattaa olla, että turisteilla kävi sään suhteen hyvä tuuri: auringon alla Ecuadorin värit tuntuvat loistavan kirkkaammin.

Ecuador tuntuu saavan poikkeuksetta myös etelärajalla asuvien kolumbialaisten kehut osakseen. Kun puhe kääntyy paikkoihin, joissa olen vieraillut, saan kuulla moninkertaisen määrän suosituksia paikoista, joihin Ecuadorissa tulisi vielä tutustua.

Suosituksia on aina mukava saada, mutta on ikävä kuulla minkälaisen vastaanoton kolumbialaiset saavat naapurimaassaan ja minkälaisena he joutuvat maineensa hyväksymään. Quitossa koulunsa käynyt isäntäperheeni pää on kertonut toistuvasti siitä, kuinka upea kaupunki Quito on, ja kuinka paljon rauhallisempi kaupunki oli takavuosina – ennen kuin Kolumbiasta levinneet pikkurikolliset toivat suurkaupunkiongelmat myös Quiton kaduille. ”Meillä [kolumbialaisilla] oli maineemme jo silloin 70-luvulla. Rihkamakaupustelijoista ja sitkeistä kerjääjistä pääsi eroon sanomalla: ’Häivy siitä häiritsemästä, tämä kaverini tässä on kolumbialainen.’ Ja johan otti kaupustelija jalat allensa”, kertoi isäntä naama peruslukemilla.

Juuri kun ehdin mainita edellisessä blogissani, ettei Kolumbian sisäinen konflikti näy arkipäiväisessä elämässäni juuri mitenkään, enköhän saanut heti seuraavina päivinä säännön vahvistavan poikkeuksen kotitalomme viereisestä pikkuravintolasta, jonka kohtasin eräänä päivänä töistä palatessani poikkeuksellisesti suljettuna ja täynnä poliiseja. Naapuri kertoi, että ravintolassa oli ammuskeltu lattiaan muutamia ylimääräisiä viemärireikiä. Sen tarkemmin en tapauksesta tiedä, mutta seuraavana aamuna talomme eteen oli pysäköity poliisiauto ja YK:n ihmisoikeusneuvoston (UNHCR/ACNUR*) Kolumbian osaston auto.

Mikä on arkea kullekin? Arki on suhteellinen ja ennen kaikkea subjektiivinen käsite. YK:n tilastojen mukaan lähes puolet Kolumbian väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Toisaalta niin sissien, paramilitaarien kuin valtionturvallisuusjoukkojenkin läsnäolo maan eri osissa, toisissa keskitetymmin kuin toisissa, on tosiasia edelleen näinä päivinä.Kolumbiassa on arviolta jopa neljä miljoonaa maansisäistä pakolaista. Kaikista maailman maista tämän luvun ylittää ainoastaan omaa ikuista sisällissotaansa käyvä Sudan. Suuri osa kansasta kärsii maan sisäisestä konfliktitilanteesta ja elää jatkuvassa pelossa, että jonain päivänä hekin menettävät perheenjäsenensä, kotinsa ja/tai omaisuutensa jommankumman puolen asemiehille.

Toisaalla Ecuadorissa: bussipenkkien jalkatilat ovat välillä ahtaita, mutta maan mutkittelevat tiet ovat hyvin huollettuja ja kulku on turvallista. Sosialistijohtoisen maan moottoriteitä reunustavat vähän väliä pystytetyt kyltit, jotka muistuttavat kansan verotulojen merkityksestä: ”Kun ostat, osta ecuadorilaista!”, ”Jokainen ecuadorilainen ostos on yhteiskuntateko”, ”Tämänkin tien kunnossapito on verotulojesi ansiota.” Teiden varsilla näkyy kylttejä, jotka muistuttavat myös ympäristönsuojelun tärkeydestä: ”Säästä luontoa, säästät Ecuadoria.”

Kolumbiaa enemmän kierrelleen matkakumppanini kommentista havahduin pohtimaan itsekseni, kuinka usein näen vastaavanlaisia kylttejä Kolumbiassa? Valtion pystyttämiä en ole tähän mennessä nähnyt yhtäkään. Kolumbialla on tarpeeksi töitä kansalaistensa perusoikeuksien turvaamisessa. Kuinka se ehtisi murehtimaan vielä tämän lisäksi esimerkiksi luonnonvarojensa turvaamisesta? Viimeksi tämän vuoden helmikuussa kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch huomautti tiedotteessaan, että valtion viime aikoina toteuttamista oikeus- ja turvallisuustoimenpiteistä huolimatta Kolumbialla on vielä paljon tekemistä kansalaistensa turvallisuuden takaamiseksi. Epäilemättä myös maan miljoonat konfliktin uhrit vaativat hallitukselta vakavampia otteita – kaikilla kun ei ole mahdollisuutta paeta rauhattomuuksia naapurimaiden helmoihin.

YK:n ihmisoikeusneuvoston auto ja poliisiauto pysäköitynä peräkkäin paikallisen ravintolan eteen satunnaista ammuskelutapausta seuranneena aamuna.

* UNHCR/ACNUR: United Nations High Commissioner for Refugees/Alto Comisionado de las Naciones Unidas para los Refugiados

Lue lisää maansisäisten pakolaisten tilanteesta Kolumbiassa ja maailmanlaajuisesti YK:n ihmisoikeusneuvoston nettisivuilta (espanjaksi, sis. muutamia linkkejä myös englanninkielisiin pdf-julkaisuihin).