Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Japani ja maailma eivät aina ymmärrä toisiaan. Yksi syy on syvä kielikuilu.
Tokio on valtava metropoli. Tokio on valtavan kehittynyt. Mutta kaikkiin muihin valtaviin, valtavan kehittyneisiin metropoleihin verrattuna Tokio on uskomattoman vähissä määrin kosmopoliittinen kylä. Vaikka muinainen saarivaltion eristyneisyys on jo kaukaista historiaa, tuntuu Japani silti elävän yhä tänäkin päivänä omassa erityisyydessään ja eristyneisyydessään.
Maan väkilukuun nähden hyvin vähän japanilaisia erityisosaajia luennoi maailman yliopistoissa, kirjoittaa kansainvälisiin lehtiin tai muutoin osallistuu alansa maailmanlaajuiseen kehitykseen ja keskusteluun. Japanilaiset eivät innolla ja sankoin joukoin lähde ulkomaille ulkomaalaisiin firmoihin töihin.
Tämä dilemma vaikuttaa erityisesti yliopistoihin. Vaikka Japanissa ehdottomasti riittää tutkimusta ja erityisosaamista, tieto harvoin kulkeutuu maan rajojen yli. Uudet, mullistavat ideat erityisesti muilla kuin teknisillä aloilla, esimerkiksi humanistisen ja sosiologisen tutkimuksen puolella, jäävät helposti kansainväliseen pimentoon. Tämä on suuri sääli, sillä japanilaisilla ajattelijoilla ja aktivisteilla saattaisi olla kiinnostavaa sanottavaa. Japanilla giganttisena teollisuusmaana on myös merkittävä asema esimerkiksi ilmastonmuutospolitiikassa, mutta globaalilla keskustelukentällä ja avainpuheenvuoroissa ei juuri näy eikä kuulu japanilaisia mielipiteitä. Erityisesti naistutkijoiden ääni on todella hiljainen.
Tämä kaikki hankaloittaa myös japanilaisten firmojen ja esimerkiksi viihteen leviämistä ulkomaille. Japanin megalomaaniset poptähtinimet ovat maailmalle useimmiten täysin vieraita. Perinteiset firmojenjohtamistavat ja työskentelymenetelmät eivät nekään tue kansainvälistä yhteistyötä. Työskentelytuntien määrä ei aina korreloi laadun kanssa. Vanhanaikaiset kirjaussysteemit ja kokouskäytännöt vievät toisinaan kohtuuttomasti aikaa. Vaativa ja hierarkkinen työskentely-ympäristö ei ole aina kannustavin.
Yliopistoissa professoreja palkatessa kansainvälisillä meriiteillä ei ole suurta merkitystä. Jos olisi, koko tilanne saattaisi hiljalleen muuttua. Yritysten, myös vaikkapa sairaaloiden, tulisi avata enemmin ja useammin ovia ulkomaalaisille työntekijöille. Kouluihin tulisi hyväksyä enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita. Kansainvälisen yhteistyön tulisi ulottua myös eliittiin saakka: lisää väriä ja kulttuurien kirjoa huipulle.
Tämä siis, jos muutosta tahdottaisiin. Jos japanilaista osaamista tahdottaisiin levittää maailmalle. Kysymys onkin: tahdotaanko? Japanilaiset eivät paljon perusta ulkomaailmasta. Jos japanilainen viettää vaikkapa vuoden ulkomailla, hänestä ei kotopuolessa enää ajatella samoin. Hän on muuttunut, tullut ulkomaalaisemmaksi. Eikä se ole hyvä asia.
Yksi kansainvälistä kehitystä hidastava tekijä on kielellinen. Englannin osaaminen on taito, jota ei aidosti hallitse kuin murto-osa. Englannin opetuksen kehittämisessä on vielä paljon tehtävää. Vaikka Tokion kouluissa on jo runsaasti autenttisia englannin kielen opettajia, tapahtuu suuri osa opetusta yhä japanilaisten englannin opettajien toimesta. Eivätkä he osaa aina itsekään lausua oikein opettamaansa kieltä. Tuttavani esimerkiksi kertoi, että hänen japanilaiselle poikaystävälleen englannin kielen opettaja aikoinaan opetti, että sanat ”bus” ja ”bath” lausutaan samalla tavoin.
Itselläni on japanilaisia, kansainvälisissä yliopistoissa opiskelleita ystäviä. He osaavat englantia erinomaisesti. Lausumisessa ei ole mitään ongelmia. Vika ei siis voi olla vain opiskelijassa ja hänen kielenoppimiskapasiteetissaan. Vika on opetuksen muodossa ja sisällössä: kieliopilla, lukemisella ja kirjoittamisella on massiivinen painotus puhumisen ja lausumisen kustannuksella. Opetusministeriön määräämät oppikirjat ovat monien mielestä tylsiä, sillä ne painottuvat aidon kommunikaation ja kielen syvällisen ymmärtämisen sijaan kielioppiin ja ulkoa pänttäämiseen.
Eräs este puhumisharjoittelutilanteissa on sosiaalinen. Keskusteluharjoitukset luokissa ovat hankala tilanne monille, sillä välteltäviä tabuaiheita on niin paljon. Esimerkiksi opettajan ei ole sopivaa ottaa esille teemoja, jotka vaikkapa suomalaisessa kielenopetuksessa ovat aivan yleisiä. Tällaisia teemoja ovat esimerkiksi kotiseutu, asuinalue, perhesuhteet, vanhempien ammatit ja politiikka.
Myös luokkien keskeiset hierarkiat häiritsevät keskusteluharjoituksia. Parempia oppilaita ei sovi noin vain puhutella. Virheitä pelätään, sillä pahasti mokailtuaan saattaa menettää oman asemansa ansaitulla arvostusasteikolla. Opettajan kunnioitus johtaa siihen, ettei uskalleta kysyä tarkennuksia, vaan uskotellaan, että oppi meni perille. Oman mielipiteen ilmaisu julkisessa keskustelussa on vaarallista, sillä kaikenlainen sooloilu häiritsee ryhmädynamiikkaa. Tämä sama pätee myös opettajien koulutukseen ja puhetilanteisiin englannin opettamisen suhteen.
Katakana-kirjainjärjestelmän käyttö alkuun kielten opettamisessa on hankala asia. Kun ulkomaalaisen kielen kääntää katakana-tavuille, kieli väistämättä muuttuu. Esimerkiksi sana ”team” kirjoitetaan katakanalla ”tsiimu”. ”Club” kirjoitetaan ”kurabu”. Kun nämä sanat lausut japanilaisittain ”englanniksi”, ei kukaan ymmärrä mitään. Japanilaisen on siis mahdollista oppia englannin kieli täysin väärin, mikäli joku ei jatkuvasti korjaa katakanan vuoksi helposti tapahtuvia ääntämisvirheitä.
Toisinaan japanilaiset, kehnosti englantia osaavat tuttavani yllättävät. Yllättämistä tapahtuu karaokessa. Jopa täysin kielitaidottomat laulavat äkkiä englanninkielisen laulun lähes puhtaasti ääntäen. Se johtuu kahdesta asiasta. Sanat on käännetty katakanalle, ja niiden oikein lausumista helpottaa laulukielen pehmeys. Vaikein asia: l:n lausuminen, onnistuu syystä tai toisesta helpommin, kun sanat laulaa! Kenties tästä apukeino yliopiston kielitunneille?
Japanilaisessa hupailuohjelmassa yritetään olla nauramatta näyttelijän englannin kielen lausumiselle:
