Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Tuuli Hakulinen
Jokakeväinen ikuisuuskysymys nousee mieleen Pietarissa.
Pietarissa on taas kevät. Tietyt asiat tuovat joka kevät mieleen elämäni ratkaisujen kevään 12 vuoden takaa. Kulutin silloin kenkiäni kävelemällä yötä päivää pitkin Pietarin katuja ja mietin: jäädäkö vai lähteä?
Ilta-auringon valaisemat keltaiset sisäpihat, tietynlainen raskasmetallien tuoksu katalysoimattoman bensan pakokaasuista, ruosteenpunertava pöly aikaansa eläneiden raitiovaunukiskojen väleissä, asfaltin raoista tunkevat kasvit – kaikki nämä asiat tuovat mieleen nuo keväiset illat ja silloisen ikuisuuskysymyksen.
Luettelin päiväkirjani takakannelle pitkän listan plussia ja miinuksia jäämisen puolesta ja vastaan. Ei internetiä, en osaa kieltä, liian pitkä matka metsään, ihmisiä ei voi ymmärtää, liian iso kaupunki, liian paljon ihmisiä… silloin listassa taisi olla parikin pykälää enemmän miinuksia. Vuosien myötä miinukset karisivat pikkuhiljaa pois. Tai siirtyivät Suomi-listan puolelle: kaverit Pietarissa, en ymmärrä ihmisten käyttäytymistä, liian pieni kaupunki…
Kielen voi kyllä oppia ja sitä mukaa ihmisiä ja kulttuuriakin alkaa tuntea paremmin. Täytyy kyllä myöntää, että toisin kuin Fifin toinen Venäjän-bloggaaja Veli Itäläinen, olen edelleenkin usein aivan pihalla Venäjän politiikasta, Mutta niin on moni venäläinenkin. Sen sijaan ihmisiä olen oppinut ymmärtämään – ehkä jopa paremmin kuin suomalaisia.
Aluksi venäläiset vaikuttivat liian itsevarmoilta, epäluonnollisen puheliailta tuntemattomien seurassa, etäisiltä. Heillä oli ihmeellinen huumorintaju ja sitä oli liikaa. Aikaa myöten itsestäni on varmaan tullut samanlainen, tai sitten olen vain tottunut.
Entäs metsä ja hiljaisuus? Toisin kuin vieraseen kulttuuriin, luontoon ei pääse sisälle ajan kanssa oppimalla. Päinvastoin – kymmenessä vuodessa ruuhkat ovat vähintäänkin kymmenkertaistuneet. Keskustan harvoja puistoja hakataan tihennysrakennusten tieltä ja myös kaupunkia ympäröivät nukkumalähiöt paisuvat kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta sen sijaan löysin Karjalan kannaksen metsät ja Laatokan. Ne saavuuttaakseni olen aina valmis istumaan 3 tuntia täpötäydessä lähijunassa.
Kevään 1998 päätteeksi päätin siirtää päätöksen tekoa vielä vuodella. Ja vielä vuodella. Ja vielä parilla vuodella. Ja ehkä sittenkin vielä vuodella… Kunnes päätöksen tekeminen menetti merkityksensä pikkuhiljaa kokonaan, ja koko kysymys ja sen ratkaisemisen vaikeus aikoinaan alkoivat muistumaan mieleen vain keväisin, Pietarin sivukujia kävellessä.