Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Elina Aintila
Englanti on Kolumbiassa heikoissa kantimissa.
Kuten aiemmassa kirjeenvaihdossa olen maininnut, työskentelen pienessä Ipialesin rajakaupungissa kolmena päivänä viikossa koulunkäyntiavustajana 5–13-vuotiaiden lasten parissa. Kukin päivä sisältää kaksi noin puolen tunnin jaksoa englanninopetusta vapaaehtoisen (toisin sanoen minun) johdolla. Sekin on paljon ensi kertaa opettavalle kääntäjälle, jolla ei ole taustaa pedagogisissa opinnoissa lainkaan.
Ryhmää johtavan opettajan avustuksella ensimmäiset oppitunnit on kuitenkin vedetty kunnialla läpi, ja omiakin ideoita alkaa kehittymään kasvavaa vauhtia – jonkin ajan päästä minun olisi määrä vetää englannin kielen alkeiskurssi läheisen kylän alkuperäisväestölle.
Muiden projektien ja isäntäperheeni tuttujen siivellä olen tutustunut paikalliseen väestöön ja muihin paikallisiin sosiaaliprojekteihin: muun muassa Kolumbian ensimmäiseen seksityöntekijöihin kohdistuvan valistusprojektin alkumetreihin ja paikallisten lähiöiden lasten elämänlaatua parantamaan pyrkivään kulttuuri- ja yhteistoimintaprojektiin.
Mihin tahansa menenkin ihmiset tuntuvat kiinnostuvan ulkomaalaisen läsnäolosta ja seuraavana hetkenä minua ollaankin kädestä johtamasta milloin mihinkin seura- tai kulttuuritapahtumaan – mutta ennen kaikkea kiinnostusta tuntuu löytyvän nimenomaan ulkomaalaisen kielitaitoa kohtaan.
Kolumbian maineen ollessa mitä se on, maassa kohtaa harvinaisen vähän länsimaisia ihmisiä ja vielä vähemmän turisteja – jotka suorastaan loistavat poissaolollaan verrattuna maan etelärajan takana sijaitsevaan Ecuadoriin, jossa käsityöläismarkkinoilla kuulee amerikkalaista aksenttia jo nurkassa jos toisessakin. Kolumbian eristyneisyyden tuloksena on, ettei espanjan ohella maailman kansainvälisintä kieltä, englantia, puhuta täällä käytännössä ollenkaan. Englanninkielistä palvelua on yksinkertaisesti mahdotonta saada pääkaupungin ulkopuolella – jos edes pääkaupungissakaan.
Kouluissa opetetaan englantia, mutta opetuksen laadusta olen kuullut poikkeuksetta vain kritisoivia kommentteja. ”Kolumbiassa koulutetaan yliopistotason englanninopettajia, jotka eivät edes puhu opettamaansa kieltä”, minulle on selostettu. Ongelma on, että tuskin kellään näistä koulutetuista opettajista on kielestä käytännön puhekokemusta. Opettajat eivät osaa lausua englanninkielisiä sanoja, eivätkä lapset opi kielestä luetunymmärtämisenkään edestä.
Ei siis ole ihme, että ihmisten kuullessa koulutustaustastani – tai edes sen, että puhun englantia – ensimmäinen asia, jonka saan kuulla on: ”Mahtavaa! Etkö voisi pitää englannintunteja minunkin lapsilleni?” Oletus täällä on se, että jos puhut kieltä, osaat sitä myös opettaa. ”Puhut kuitenkin paremmin kuin kolumbialaiset opettajat.” Lasten vanhemmat voivat olla hyvin sinnikkäitä. Vaikka aikatauluni alkaa olla ääriään myöten täynnä, on tehnyt pahaa kieltäytyä, mutta kieltäytynyt olen kuitenkin.
Mitä voin sanoa? Vanhemmat täällä ymmärtävät kielitaidon ja kansainvälisyyden päälle.
Pieni ristiriita piilee maassa vallitsevassa ilmapiirissä, joka on luettavissa talojen seiniin kirjoitetuista iskulauseista: ”Yankys go home!”, ”Yanqui fuera!”
Mutta minkäpä kolumbialaiset mahtavat sille, että gringojen kieli on loppujen lopuksi kansainvälisillä areenoilla tilastojen ja käytännönkin valossa auttamatta maailman puhutuin kieli?
Kolumbialaisia kiinnostaa.
