Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Toveri Stalin, Lesbojen häälaulu ja muut vankileiriklassikot.
Venäjältä 7-vuotiaana emigroitunut Dina Vierny kuoli vuosi sitten tammikuussa, viisi päivää ennen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Alaston, 15-vuotias Dina seisoo kuitenkin yhä Tuileriesin puistossa Pariisissa. Hänet ikuistanut, lähes 60 vuotta vanhempi Aristide Malloi joutuisi varmasti julkiseen pannaan moisesta taiteesta nykyään. Kuten myös Matisse ja Bonnard, joiden mallina Dina myös poseerasi.
Malloi myös ilmeisesti pelasti juutalaisen Dinan Gestapon vankeudesta vetoamalla Hitlerin suosimaan saksalaiseen taiteilijaan Arno Brekeriin, joka muistelmissaan puhui Dinasta Malloin rakastajattarena. Yhden teorian mukaan juuri Dinan pelastaakseen Malloi osallistui Brekerin propagandisen näyttelyn avajaisiin Pariisissa 1942. Tämä saattoi maksaa Malloille hänen henkensä, koska Malloin kuolema syyskuussa 1944, virallisesti auto-onnettomuudessa, oli eräiden aikalaistodistusten mukaan Ranskan vastarintaliikkeen kosto – ainakin Malloin studio Marly-le-Roissa joutui vihaisen väkijoukon tuhoamaksi Pariisin vapautuksen jälkeen. Kaikki tämä on tietysti spekulaatiota, mutta joka tapauksessa Malloi uskoi Dinalle jäämistönsä hallinnan, ja seuraavien vuosien aikana Dinasta tuli Ranskan huomattavampia galleristeja ja taidemesenaatteja.
Tämä ei ole kuitenkaan se, mistä Dina tunnetaan Venäjän kylissä ja vankiloissa, arolla, taigalla ja tundralla.
Vuonna 1959 Dina vieraili entisessä kotimaassaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Elettiin Hruštševin ajan ”suojasäätä”, ja Venäjän kaupunkien kulttuurielämää elävöittivät kymmenet tuhannet äskettäin vankileireiltä vapautuneet taiteilijat, tiedemiehet ja muut intelligentsian edustajat. Mukanaan leireiltä he toivat leirien laulut, ja nämä laulut Dinalle opettivat suojasään ajan dissidentit ja johtavat avantgardistit, kuten Kabakov, Bulatov, Jankelevski ja Rabin. Ja 17 vuotta myöhemmin jo lähemmäs 60-vuotias Dina otti kitaran käteensä ja äänitti näistä lauluista 13 pariisilaisessa studiossa.
Nykyään Venäjällä on yksinomaan ”blatnjakille” (eli ”blatnjaja-laululle”, eli ”venäläiselle chansonille”) omistettuja radioasemia, mutta näin ei todellakaan ollut 1970-luvulla, jolloin vankilaelämästä ja rikollisesta elämäntavasta kertovat laulut levisivät vain kasettikopioina kädestä käteen. Nykyään blatnjak voi myös olla eurodancesta ja diskosta vaikutteita saanutta, vankilaslangilla höystettyä tanssimusiikkia, mutta tuolloin se vielä tarkoitti yksinomaan kitaran säestyksellä esitettyjä lauluja. Ja vaikka salakuljettajat eivät varmaan tuoneet kovinkaan montaa Dinan ranskalaisemigrantin aksentilla laulamaa, nimetöntä levyä Neuvostoliittoon, muutaman vuoden aikana Dinan ääni ja laulut tunnettiin jo joka kaupungissa, vaikka esittäjästä ei tiedettykään mitään.
Kolme Dinan äänittämistä lauluista – rakkaudesta vankileirillä kertova ”Lesbojen häälaulu”, ”Tupakantumppi”, jossa kertoja joka ei ole nähnyt naista neljään vuoteen yrittää käydä vankileirillä kauppaa tupakantumpilla jossa on huulipunan jälki, sekä ivaileva dissidenttiklassikko ”Toveri Stalin” – ovat runoilija Juz Aleškovskin sanoituksiin tehtyjä. Aleškovski itse istui 1940-1950-luvulla neljä vuotta armeija-aikanaan tekemästään kurinpitorikkomuksesta, joten hänellä oli vankileireistä omakohtaisia kokemuksia.
1970-luvulla dissidenttien Metropol-almanakassa runojaan julkaissut Aleškovski pakotettiin emigroitumaan, ja nykyään hän elää Yhdysvalloissa. Muut Dinan laulut ovat yksinkertaisempia, tuntemattomien vankileirien asukkaiden laulelmia, ja erityisesti laulussa ”Taas istun vankilassa” ponnekkaasti raikaavat kirosanat ovat varmasti herättäneet hilpeyttä pysähtyneisyyden ajan öisten keittiöistuntojen aikana.
Dina ei koskaan äänittänyt toista levyä, mutta hänen ainokaisensa on nykyään se, jota kuka tahansa blatnjakiin ylimielisesti suhtautuva intelligenttikin voi myöntää kuuntelevansa.
