Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Lukašenko pelasti Valko-Venäjän uusliberalistiselta shokkiterapialta, mutta nuoriso ei kiitä.
Lokakuun alussa Valko-Venäjällä kiinniotetulle Mikalajlle luettiin vihdoinkin syytteet. Mikalaj olikin ehtinyt istua putkassa vasta 29 päivää ilman syytteitä. Arpajaiset pyöräyttivät Valko-Venäjän rikoslain pykälän 339:n (huliganismi) kakkoskohdan, mikä lupailee kivitaloa viiteen vuoteen asti. Palkinto lätkäistiin antimilitaristisen aktion organisoimisesta Valko-Venäjän armeijan pääesikunnan luona 19. syyskuuta viime vuonna, jolloin järjestettiin Venäjän ja Valko-Venäjän armeijoiden yhteiset sotaharjoitukset. Videota aktiosta voi katsoa täällä ja kuvia täällä. Suomessa savupommin heittämisen kaltaisesta kepposesta saisi varmaan juuri ja juuri sakkoa, mutta Valko-Venäjällä meininki on toisenlaista.
Syyskuun puolella syytteet sai myös Aliaksandr, pykälä sama, episodi hyökkäys poliisiasemaa vastaan Soligorskin kaupungissa.
Saa nähdä kuinka paljon Valko-Venäjän nuorison pinna vielä kiristyy. Venäjällä se on kyllä paikoin vielä paljon kireämmällä – mistä venäjää ymmärtävät voivat vakuuttua katsomalla Tyynenmeren sissien viime viikolla nettiin päätyneen videon, jossa he pari päivää ennen ryhmänsä tuhoa esittelevät tappamansa poliisin virkamerkkiä ja lähettävät terveiset Pohjois-Kaukasian islamisteille.
Miksi näiden tyyppien pitäisi kiinnostaa Suomessa ketään? Kyseessähän ei ole nöyrät opiskelijat, jotka istuvat kiltisti, kaikkia väkivallattoman vastarinnan dogmeja noudattaen, Taivaallisen Rauhan aukiolla tankkien liiskatessa heidät katuun. Puhe ei myöskään ole tunnetuista toimittajista tai asianajajista, eivätkä he kuulu myöskään älymystöön eivätkä keskiluokkaan.
Suomalaisesta näkökulmasta valkovenäläisyyttä on varmasti aika vaikea ymmärtää. Lähes 20 vuoden itsenäisyys on toki luonut valkovenäläisille oman kansallisen identiteetin, mutta suurimmalle osalle tämä identiteetti ei ole poissulkeva venäläisen kansallisen identiteetin kanssa. Valkovenäläiset eivät myöskään ymmärrä itseään miksikään Venäjän maakunnaksi, vaan tuntevat Venäjän ja Valko-Venäjän kuuluvan johonkin yhteiseen isompaan kokonaisuuteen.
Tämän ”supplementaarisen” identiteetin rinnalla on toki myös kilpaileva vaihtoehto, suomalaistyyppinen monoliittinen, ”komplementaarinen” nationalismi joka haluaa luoda valkovenäläisen kansallisvaltion valkovenäjän kielen ympärille. Tämä näkemys on kuitenkin auttamatta alakynnessä – vaikka kyselytutkimusten mukaan vain kymmenesosa valkovenäläisistä ei ymmärrä valkovenäjän kieltä lainkaan, kotikieli se on ehkä vain kolmasosalla. Ja tästäkään kolmasosasta suurin osa ei ymmärrä, miksi hallinnon, koulujärjestelmän ja median pitäisi luopua venäjän kielen valta-asemasta. En ole kielitieteteilijä, mutta näppituntumalta arvioisin että valkovenäjän kieli eroaa venäjästä vähemmän kuin suomi virosta, mutta enemmän kuin suomi vienankarjalan kielestä. Kukaan valkovenäläinen tuttuni ei ole koskaan tavannut ketään joka ei venäjää ymmärtäisi, mutta jossain takakylillä sellaisia saattaa asua.
Valkovenäjän opposition valtavirta on kuitenkin linnoittautunut tämän kielikysymyksen ympärille, eikä näin ollen voi mitenkään saavuttaa riittävää suosiota Lukašenkon valta-aseman murtamiseksi. Ja kansallismielisyyden lisäksi valtavirtaoppositiolla on myös toinen riippakivi – markkinamielisyys.
Siinä missä 1990-luvun alun shokkiterapia oli Venäjällä tragedia, Valko-Venäjällä se oli lähes nälänhädän veroinen katastrofi. Vastareaktio nosti Lukašenkon valtaan vuonna 1994, ja vallassa hän on pysynyt siitä asti. En tiedä miksi Lukašenkosta ei ole koskaan tullut samanlaista länsimaiden vasemmiston lellikkiä kuin Chavezista, vaikka hän on varmasti tehnyt paljon enemmän uusliberalismia vastaan kuin jälkimmäinen. Ja puolisosialistisesta talouspolitiikasta huolimatta Valko-Venäjän talouskasvu parin vuoden ajan ennen nykyistä talouskriisiä oli vankkaa, ilman mitään luonnonvaroja. Ehkä Lukašenko on niin lähellä länsimaita, että autoritarismin epäkohdat näkyvät liian hyvin, tai ehkä häneltä vain puuttuu tarvittava chic. Tosin viime vuosina yksityistäminen on jatkunutValko-Venäjälläkin, ja parin vuoden sisällä Valko-Venäläinenkin sosiaalivaltio on todennäköisesti historiaa.
Mutta ainakin pinnalla erot ovat vielä selviä. Pitää vain katsoa ympärilleen astuessa junaan Moskovassa, ja uudestaan perillä Minskissä, ja kas – Moskovan asemien sadat pultsarit, epämääräiset säätäjät, hustlaajat ja muut Mad Maxin statistien näköiset tyypit ovat poissa. Tilalla vain pari paikallista mummelia turvaliiveissä katua lakaisemassa tai aitaa maalaamassa. Minä olen jo ajat sitten tottunut Moskovan meininkiin – taloni on poliisiaseman naapurissa, alakerrassani on bordelli ja vuokraisäntäni on semimafioso. Venäläiset tavikset eivät kuitenkaan lakkaa vouhkaamasta siitä, miten Minskissä on puhdasta, miten makkara on oikeasti makkaraa, ja miten edes poliisi ei suostu ottamaan lahjuksia. Valko-Venäjän kuuluisimmat mafiapomot katosivat hämärissä olosuhteissa pian Lukašenkon tultua valtaan. Kuten yksi kaverini Grodnosta sanoi, ”Valko-Venäjällä ei ole muuta mafiaa kuin valtio”.
Minskin siistit, leveät ja isojen kivitalojen reunustamat kadut edustavat Stalinistista arkkitehtuuria puhtaimmillaan ja tyylikkäimmillään. Kaupunki rakennettiin tuhkasta 40-luvulla. Minskin keskusta on vähän kuin suurempi versio suomalaishyökkäyksessä tuhoutuneesta ja myös miltei kokonaan Stalinin aikana rakennetusta Petroskoin keskustasta. Ja Neuvosto-arkkitehtuurin paras, mutta kovin lyhytaikaiseksi jäänyt vaihe, villi kitch-futurismi elää yhä Valko-Venäjällä – uusi älyttömän kalliiksi tullut valtionkirjaston rakennus on kiistämättä parasta mitä Euroopassa on rakennettu vuosikymmeneen. Tuttu amerikkalais-moskovalainen pyöräilyaktivisti John Roseman vertaili pari vuotta sitten tässä artikkelissaan Minskin ja Washington DC:n kaupunkisuunnittelua. Otsikko ”Belarus – A Paradigm for Sustainable Development” kertoo hyvin johtopäätöksistä jotka voi tehdä itsekin suoraan satelliittikuvia vertailemalla. Ehkäpä Stalinin tankkeja tarvittaisiin myös Nurmijärvellä.
Ja rennon pysähtynyt tunnelma jatkuu lähiöissäkin. Totalitarismi vapauttaa jatkuvasta stressistä: suurin osa valkovenäläisistä tutuistani on jo aikaa sitten lopettanut mielenosoitusten järjestämisen, koska siitä joutuu yleensä suoraan putkaan kymmeneksi päiväksi. Vihaisella nuorisolla ei siis ole muuta tekemistä kuin kotona löysäily ja ajoittainen ruoan jakaminen kodittomille ja salaisissa konserteissa käyminen. Erilaiset alakulttuurit voivatkin Valko-Venäjällä erinomaisesti, syistä kirjoitinkin jo täällä. Natsitkin ovat Valko-Venäjällä rennompia, eivätkä edes tapa ketään. Keikoilla käymisen lisäksi Valko-Venäjällä voi jyystää perunaa, Valkovenäjän kansallisruokaa jota siellä tuotetaan miltei 340 kiloa asukasta kohti vuosittain – yli kaksi kertaa enemmän kuin missään muussa maailman maassa.
Ylipäätänsä Itämeren kaakkoiskulmassa tuntuu olevan jonkinlainen pysähtyneisyyden keskipiste Euroopassa. Slaavilaisista kielistä puola on kaikista arkaaisin, liettualaiset puhuvat lähestulkoon sanskriittia ja olivat pakanoita vielä 1300-luvulla. Valko-Venäjän pysähtyneisyys komppaa näitä hyvin, siellä käytetään yhä päivittäin gogolinaikaista slangia kuten ”jolki-palki”. Ja Euroopan suurimmassa metropolissa Moskovassa tätä pysähtyneisyyttä kaipaa usein.
Pienestä lukumäärästään huolimatta anarkistit ovat mielestäni Valko-Venäjällä ainoa voima, joka on sekä oppositiossa että vaihtoehto yksiviivaiselle uusliberalismille ja kansallismielisyydelle. Silti voi olla, että samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa 1980-luvulla anarkistien kohtalo on sidottu markkinaliberaaliin oppositioon, ja tämän tullessa jälleen joskus valtaan anarkistiliike uppoaa sen mukana – kuten Venäjällä kävi 1990-luvulla.
Mutta omilla aivoillaan ajatteleva nuoriso ei kykene chillaamaan totalitarismissa. Valko-Venäjällä pitää vain avata televisio, ja heti haluaa räjäyttää jotain. TV-uutisten tasoon verrattuna jopa Suomen BB on älyllistä tavaraa, maikkarista puhumattakaan. Kuten Aleksandr Zinovjev kirjoitti, Neuvostoliiton loppu alkoi sinä päivänä kun sen asukkaat alkoivat olla sille liian älykkäitä. Juuri tätä Lukašenkon järjestelmän propagandan typeryyttä parodioi anarkistien tekemä halpaversio Goodbye Lenin -elokuvasta, Goodbye Batko, jossa Lukašenkon järjestelmän romahtamisen jälkeen poika yrittää väärentää valtiontelevision ohjelmia vammautuneelle isälleen. Tätä en kuitenkaan löytänyt mistään netistä. Sen sijaan vielä parempi, saman porukan 9 vuotta aikaisemmin kuvaama Näin tapahtui jätkälle, joka naljailee järjestelmälle ja valtavirran oppositiolle yhtälailla, on nähtävissä Vimeossa.
