Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Talvella tarvitaan naapuriapua. Auttaminen on sekaantumista toisen elämään.
Täällä Virossa on talvella vaikeaa. Mietin koko aamun, mitä myönteistä voisin kirjoittaa, enkä löytänyt mitään. Talvi on kaunis ja niin sen pitääkin olla – sen me jo tiedämme.
Mutta kaikilla on vaikeaa. Työtä ei ole, tai palkka ei riitä toimeentuloon. Työnhakusivuilla tarjotaan paikkoja, mutta jokaista hakevat sadat ihmiset. Kysyin tartolaisesta kirjakaupasta, kuinka monta hakemusta saapui myyjän paikkaan: kolmesataa, vastasi tyttö tiskin takana, ja puhui sitten itse maisterintutkintonsa osana toimittamastaan kirjasta. Pienyrittäjien liikkeet ovat hädässä: vaihtoehtokirjastolle tuli uskomaton sähkölasku, ja nyt etsitään uutta paikkaa.
Täällä Hiidenmaalla kyläseuran äidit saivat projektiavustusta oman lastenhoitoryhmän perustamiseen, mutta kunnalta loppuikin raha ja aloitetta on lykättävä tulevaisuuteen. Kaikille säätiöille tulee kaksi kertaa enemmän rahoitushakemuksia kuin vuosi sitten. Ihmisten riippuvuus apurahoista ja kaikesta avusta on kasvanut. Apua ei aina saa virallisia reittejä: jos isoäiti auttaa lapsenlasta lyhentämään asuntolainaansa, sekin mitataan täällä tuloksi ja tuet lakkaavat.
Talvella täällä maalla olemme riippuvaisempia muista ihmisistä kuin kesällä. Melkein joka päivä tarvitset apua muilta. Tietä pitää aurata, viemäri sulattaa, auto ei käynnisty. Kaikkea täällä tapahtuu. Jos et sopeudu yhteisön konservatiivisiin arvoihin, apua on vaikeampi löytää ja ottaa vastaan. Auttamisesta jää minusta kiitollisuudenvelkaakin. Se vaatii myös esittämään tiettyjä rooleja: jos tien auraaja puhuu minulle lihansyönnin välttämättömyydestä, en saa provosoitua.
Tulee mieleen, että auttaminen on taidetta. Jos autat, siihen voi olla monia syitä. Ehkä tunnet empatiaa, tai haluat olla kunnon ihminen. Joku uskoo vanhaan viisauteen: apu kiertää ihmisten välillä, ja se, joka auttaa, myös saa apua. On niitä, jotka saavat hyvän omantunnon, ja niitä, jotka opettavat toisia: jos et olisi ollut sellainen tai tehnyt niin, et olisi tässä tilanteessa.
Auttaminen on aina sekaantumista toisen elämään, ja se pitäisi muistaa. Sekaantuminen itse ei ole auttamista. On niitäkin, jotka auttavat pelosta: jos en nyt auta, hänelle tapahtuu vielä jotain, ja jos se nyt hyppää jostakin, olen itse pulassa. Pitääkö sitten kasvattaa sen lapset ja siivota jäljet?
Auttaminen on taidetta. Se ei saa olla alentamista, koska silloin se ei enää ole auttamista. Minusta nyt talvella on oikea hetki muistuttaa siitä.
