Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Aasialaiset fanittavat hyönteisiä – lautasellakin!
Suomeen ei ole siunaantunut kovin kammottavia ökkömönkiäisiä. Ärsyttäviä ja piinaavia kylläkin, mutta aika tavallisia. Japanissa, kuten muuallakin Aasiassa, voi sen sijaan tavata yhden jos toisenkin vipeltäjän. Vieläpä omassa kodissaan, tai ainakin kynnyksellä.
Useilla japanilaisilla on lämpimiä muistoja luonnon ötököistä. Lapsilla on tapana leikkiä hyönteisten pyydystelyä, kuten myös kalojen ja kilpikonnien nappaamista. Kuuluisa manga-artisti Tezuka Osamu (1928-89) oli intohimoinen hyönteisfani, joka jopa käytti etunimensä kirjoitustavassa hyönteismerkityksen sisältävää kanjia. Myös Henkien kätkemästä tuttu ohjaaja Hayao Miyazaki rakasti ötököitä pikkupoikana ja vielä isompanakin. Japanilaisilla on oma sanansa, konchu shonen, hyönteishulluille lapsille.
Syksyn ja viileiden öiden saapuminen on vaientanut kesän metakan tehokkaasti. Heinäkuusta saakka nimittäin eräs kaskas piti sellaista jöötä, että korvatulpat olivat tarpeelliset. ”Semisirkka” eli minminzemi on uskomattoman kovaääninen rääkyjä, joka viihtyy kaikkialla, missä on puita tai pensaita. Ja koska japanilaisten minikokoisille takapihoillekin on viritelty puutarha, myös semejä riittää. Semit näyttävät aika kiintoisilta.
Minminzemin ääni on kuuman kesäpäivän symboli. Mangassa kirjoitetaan usein taustalle tavuina ääniefekti ”minminmin”, mikä jo itsessään kuvastaa sitä, että kuuma on. Minminzemin elämä ei ole kovin kaksinen. Kaskas kehittyy maan alla noin 7 vuotta, kunnes se mönkii esille, kiipeää puuhun, luo nahkansa, rääkyy seitsemän päivää ja heittää henkensä. Tämän kuultuani aloin tuntea sympatiaa kovaäänisiä kavereita kohtaan, eikä niiden huuto enää haitannut. Huutakoot, raukat, kun vielä voivat!
Kumazemi on hieman toisenmoinen sirkuttaja, joka yhä laulattaa takapihan porukkaa. Sen ääni ei ole yhtä korviariipivä kuin minminin, mutta kaunis otus sekään ei ole. Suomalainen heinäsirkkahan on oikeastaan söpö!
Hämähäkit ovat lähes jokaviikkoisia kyläilijöitä. Niillä on sellainen ominaisuus, että ne hyppivät. Juuri kun olet saalistamaisillasi hämiksen, vaikka vain viedäksesi sen ulos, se pomppaa salamannopeasti kadoksiin. Nämä hämähäkit eivät sovellu pelokkaille, sillä otus saattaa hätiköiden hypätä myös sinun vaatteisiisi.
Japanissa yleisiä ovat valtavan suuret jättiläishämähäkit. Niitä on usein ulkosalla puiden siimeksessä tai vaikkapa asemalaiturin kattorakennelmissa. Parhaiten niiltä välttyy, jos ei katso ylöspäin. Vieraillessani Japanin tropiikissa Okinawalla sain ihastuksekseni kylpeä valtaisan hämähäkin pällistellessä seinällä. Niin isoja hämiksiä ei huvikseen ala siirrellä – tai listiä!
Punaselkäinen hämähäkki on Japanin uusimpia tulokkaita ja ensimmäinen maan myrkyllinen hämy. Sen epäillään saapuneen Japaniin Australiasta salamatkaajana lentokoneessa. Fukuokassa vuonna 2008 havaittiin satoja punaselkähämähäkkejä, joiden vuoksi kiinnitettiin kaikkialle kaupunkiin varoitusjulisteita.
Japanissa pidetään hyvän onnen merkkinä, jos näkee hämähäkin päivällä, mutta huonoa onnea saa, jos kohtaa hämiksen yössä. Yöllä nyt ei mielellään kohtaa minkäänlaisia ötököitä, mutta eräät viehättävät hyönteiset viihtyvät bilettämässä juurikin yöaikaan. Torakat.
Tapasin ensimmäisen torakan eli gokiburin jo toisena Japanin päivänäni, keittiöstä. Seuraavan viikon aikana niitä näkyi kaksi lisää. Sanotaan, että yhtä havaittua torakkaa kohtaan seinien raoissa niitä on 30 lisää. Laskin siis kauhulla, että kotonani asuu kokonaista 90 torakkaa. Ostin nurkat täyteen loukkuja, joihin en koskaan uskaltanut katsoa. Onneksi suurin osa gokibureista on pysytellyt seinien tuolla puolen, ja teipattuani pari aukkoa kiinni keittiön viemäriputken seutuvilla ei torakoita ole näkynyt nyt kuukausiin.
Tokiossa torakat ovat suhteellisen pienikokoisia ja taintuvat tehokkaasti erityisellä gokiburisuihkeella. Etelämmässä ja lämpimämmässä torakkakoko kasvaa, ja otukset saattavat myös saada siivet. Luin erästä blogia, jonka kirjoittaja oli havainnut parvekkeellaan hiiriä. Lähemmällä tarkastelulla hän huomasi, että eivät ne mitään hiiriä olleet, vaan torakoita. Jättiläismäisiä.
Japanissa on innovoitu kaikessa, siis toki myös torakantapossa. Saatavilla on 5000 voltin pikkutennismailoja, joilla voi lätkäistä sähköistä kyytiä kutsumattomille vieraille. Goki-Pao on spray, jonka voimasta torakan ruumis jäätyy –85 asteeseen viidessä sekunnissa, eikä virkoa enää. Olemassa on myös luonnonmukaisempia, lattioilla telmiville lemmikeille ja lapsille turvallisia aineita, jotka tainnuttavat, mutta eivät tapa – siis torakoita. Paras keino on kuitenkin pitää asunto siistinä, ruuat pois torakoiden ulottuvilta, paikat kuivina kosteudesta ja hysteria poissa mielestä.
Kannattaa myös jättää pelaamatta Wiitä! Japanilainen viihdelehti BARKS nimittäin uutisoi, että Wii-pelikonsolin tuottamalla äänitaajuudella on torakoita houkutteleva vaikutus. Ellet siis tahdo lisää pelaajia mukaan, vältä Wiitä!
Japanissa ei ole juurikaan myrkkyhyönteisiä, mutta monikoipista kannattaa pitää silmällä. Tuhatjalkainen on värikäs ja aika harvinainen, mutta mahdollinen vieras. Jos se pistää, kannattaa lääkäriä konsultoida. Harvoin mukade kuitenkaan on hengenvaarallinen. Itse en ole tuota ilkeän näköistä vipeltäjää tavanneet – vielä.
Asuupa Japanissa myös jättiherhiläinen, Asian giant hornet. Kuusimillisen piikin omaavaa jättiläistä ei allergisen kannata ärsyttää. Eräs hyönteistutkija kuvailee hornetin pistoa kuin kuumaksi naulaksi, joka pureutuu jalan läpi. Herhiläiset metsästävät mehiläisiä, joita yksi jätti voi kuulemma tappaa 40 kappaletta minuutissa! Mutta on hornetilla vihollisiakin: ihmiset. Joissain japanilaisissa kylissä nimittäin pistellään herhiläisiä poskeen hyvälaatuisen proteiinin ja herkullisen maun vuoksi.
Maistuisiko sinulle herhiläissashimi tai friteerattu herhiläinen?
