Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sampsa Oinaala
Pohjoiskarjalaisella kirkonkylällä kirjoittaja tunnetaan.
Yhtenä päivänä piti lähteä kirkolle illaksi pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen. Pitkästä aikaa oli todella kaunis kevättalven päivä. Aurinko tarjosi valohoitoaan ja pyörä kulki hyvin, kun vain muisti varoa melkein näkymättömiä lumiheittoja.
Olin pysäkillä lakkautetun koulun luona hyvissä ajoin. Bussi tuli viisi minuuttia etuajassa – ihan tyypillistä. Koulubussi tulee kirkolta, käy kääntymässä minun pysäkilläni ja ajaa toista reittiä kirkolle takaisin. Tässä vaiheessa kyydissä oli enää se yksi tyttö, joka istuu takana eikä koskaan katso silmiin.
Tyttö jäi pian pois, sitten olin ainoa matkustaja. Keskustelimme kuljettajan kanssa traktorin peräkärrystä, jonka hän oli juuri hankkinut. Mietimme, mistä minullekin löytyisi samanlainen. Kuljettaja kyseli, missä olen ollut, kun en ole pitkään aikaan noussut kyytiin.
Kello oli viisi ja kirkonkylä hiirenhiljainen. En ollut ehtinyt syödä, joten menin Ravintola Seiskaan. Siellä ei ollut ketään muuta. Kysyin, onko lounaslistalta jäänyt mitään jäljelle. ”Vain lihakeittoa ja sinähän et syö lihaa”, tarjoilija vastasi. Piti ottaa pizza – sellainen, jonka tv-turistit Fabio ja Fabrizio valitsivat Suomen parhaaksi. Ei se omia pizzoja voittanut, mutta täytti vatsan vähän liiankin hyvin.
Piti maksaa lasku Osuuspankin automaatilla. Kun pääsin koppiin sisään, puhelin soi. Siellä oli mies, joka oli luvannut näyttää miten hirsitalon alin hirsikerta vaihdetaan. Sitten koppiin pamahti pankkisalin puolelta siivooja imurinsa kanssa. Kysyin, voinko mennä saliin puhumaan ja siivooja nyökkäsi. Siellä sitten puhuin kiinni olevassa pankissa kaikkien turvalukkojen takana siivoojan imuroidessa.
Kylänraitilla joku tööttäsi. Minulleko tuo möyttää, ihmettelin, ja katsoin. Nuohoojahan se siellä heilutteli ja hymyili ikuisen poikamaista hymyään.
Kaupassa itse kauppias ilmestyi hyllyjen välissä luokseni. ”Kai sinä huomasit, että nyt tuli vihdoin niitä isoja oliivipurkkeja”, hän kyseli. Toden totta, ostin oliiveja.
Tiekunnan kokous järjestettiin ilmeisesti melkein viidentoista vuoden tauon jälkeen. Sinne oli kutsuttu varta vasten paikkakunnan tieisännöitsijä, harmaantunut eläkeläisviljelijä. ”Niin, puheenjohtaja…”, hän aloitti kaikki puheenvuoronsa. Me muut olimme vähemmän virallisia ja puhe harhautui välillä ajokoiriin, männyn pystykarsintaan ja lumitilanteeseen.
Takaisin pääsin naapureiden kyydillä. 20 kilometrin matkalla vastaan tuli yksi auto. Naapurit olivat tulleet Kajaanista mökilleen viikonlopuksi. Jäin postilaatikolla kyydistä ja ihastelin tähtitaivasta.
Katsoin ikkunasta, kun naapuriin syttyi valo. Huomenna isäntä varmaan taas ajaisi moottorikelkalla pitkin peltoja neuvostoliittolainen panssarivaunukypärä päässään.
