Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Aija Salo
Suomen ja Ruotsin eroja virsien, dekkareiden ja tosi-tv:n maailmasta.
Protestanttisen uskonnollisuuden valtavirrassa on eroa Ruotsin ja Suomen välillä, vaikka molemmissa maissa on luterilainen valtakirkko. Virsikirjan selailu osoittaa, että Svenska kyrkan on ottanut virsien peruskaanoniinsa enemmän uutta ja kevyempää musiikkia kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka virsistä valtaosa on sekä melko vanhoja että melko raskassoutuisia. Ruotsalainen moderni virsikulttuuri on eräänlainen yhdistelmä suomalaisten herätysliikkeiden piirteistä: viidesläisestä kevyestä ylistysmusiikista ja körttiläisestä rikkinäisyyden korostamisesta. Suomessa 1990-luvulla luotu Tuomasmessuperinne on melko lähellä sitä.
Oikeaoppisuuden korostaminen on ruotsalaisista virsistä kaukana. ”Jag tror på en Gud som är helig och varm som ger kampglöd och identitet, en helande Gud som gör trasigt till helt, som stärker till medvetenhet”, kirjoittaa C. Lövestam uskontunnustuksessaan, joka sopi hyvin Helsingissä 17.4. pidettyyn ruotsinkieliseen sateenkaarimessuun.
**
Tukholman Suomi-instituutti järjesti 7.4. neljän suomalaisen kirjailijan paneelin teemalla Dekkari pääsiäiseksi. Kymmenen dekkaria kirjoittanut Staffan Bruun pohti paneelissa, miksi ruotsalaiset bestsellerdekkaristit (aikoinaan Maj Sjövall & Per Wahlöö, nykyisin Jan Guillou, Henning Mankell, Liza Marklund…) ovat vähintään jossain määrin vasemmistolaisia, suomalaiset (aiemmin Mauri Sariola, mutta myös nykyisin esimerkiksi Reijo Mäki) enimmäkseen oikeistolaisia tai epäpoliittisia.
Juuri rikosromaanidebytoinut Torsten Pettersson totesi, että Ruotsissa aikalaistarinoita löytyy nimenomaan dekkareista: muut romaanit ovat tyypillisesti historiallisia, ajassa mennään taaksepäin 30 tai 100 vuotta. Esimerkiksi suomalaissyntyisen Susanna Alakosken hiljattain August-palkittu Sikalat kertoo 1970-luvusta. Ehkä siksi on luontevaa, että rikosromaanien yhteiskuntakriittinen näkökulma menee yleisöön.
Samat ruotsalaisdekkarit myyvät Suomessakin kuin häkä. Miksi sitten suomalaisessa rikoskirjallisuudessa yhteiskunnan kuvaus on staattisempaa? Toki Leena Lehtolaisen Maria Kallio –kirjoissa on samaa yleisfeminismiä ja poliittista vihreyttä kuin Liza Marklundin tai Stieg Larssonin toimittajadekkareissa. (Lehtolainen totesi, että teknisesti ottaen esimerkiksi hänen kirjansa eivät ole dekkareita, koska rikoksia ei niissä ratkaise etsivä eli detektiv vaan poliisi). Neljäs panelisti Marianne Peltomaa kertoi, että Kansan Uutiset oli kritiikissään jopa arvostellut hänen rikosromaaniaan liian synkästä perhe-elämän kuvauksesta.
Olisiko niin, että Ruotsissa kansanluonne on sen verran optimistisempi, että dekkareiden kriittisyys kestetään paremmin ja sitä jopa tarvitaan unilukkariksi – Suomessa taas ihmiset ovat synkkine virsineen keskimäärin muutenkin niin ahdistuneita, että dekkarin tehtävä ei ole lisätä tuota ahdistusta kertomalla todellisesta yhteiskunnasta?
**
Ruotsin Robinson on meneillään, kausi suunnilleen puolivälissä. Nannaa! Suomen Robinson on ollut jokseenkin tylsä, eikä selkäänpuukotuksia tai erityisempää hulluutta ole Ruotsissakaan tällä kaudella nähty. On kuitenkin kihelmöivää katsella, miten Ruotsinmaan asukit ovat autiolla saarellakin niin ruotsalaisia. He keskustelevat, neuvottelevat, puhuvat tunteistaan sekä kameralle että toisilleen – huolimatta siitä, että jäljellä olevista 11 selviytyjästä lähes puolet on muita kuin etnisiä ruotsalaisia. Kansankoti kasvattaa.
