Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Aija Salo
Synnytys systeemissä.
Neljän viikon takainen kipuhelvetti oli yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia. Synnytys ja eläminen sylilapsen kanssa tarjoavat erään ikkunan ruotsalaiseen yhteiskuntaan.
Tukholman synnytyssairaaloissa perhehuone vaikuttaa olevan normi. Valtaosa vauvoista saa siis ympärivuorokautisesti luokseen ensi päiviksi kaksi vanhempaa, ja useimmat itse kohtaamamme kätilöt ja lääkärit ovat osanneet puhua tasapuolisesti kummallekin vanhemmalle. Itse vietimme sairaala-ajan ongelmattomien synnyttäjien lapsivuodeosastolla sairaalan potilashotellissa. Hotellissa oli ympärivuorokautinen kätilön päivystys. Aina kun kätilön vuoro vaihtui, uusi kätilö kävi tarkistamassa, miten voimme ja sujuuko imetys. Sairaala on ”imetysystävällinen”, mikä tarkoitti henkilökunnan intensiivistä kiinnostusta maidon nousua ja lapsen imuotetta kohtaan.
Synnytyksen aikana ja lapsivuodehotellissa meitä hoiti viitisentoista kätilöä ja muutama undersköterska-hoitaja. Myöhemmin olemme tavanneet kaksi lastenneuvolan työntekijää. Lähes jokainen näistä paristakymmenestä henkilöstä on kannustanut sekä meitä vanhemmuudessamme että parin viikon ikäistä vauvaa kertomalla, että olemme jätteduktiga. Se tarkoittaa jotakuinkin ”tosi taitava ja tunnollinen”. Eräs niistä ruotsin termeistä, joille ei ole ihan tarkkaa suomenkielistä vastinetta. Siksikö, että suomeksi ei ole tapana kehua ihmisiä ihan yhtä paljon? Arvelen, että emme ole erityistaitavia vanhempia, vaan että täällä jokainen synnyttäjä ja sylilapsen vanhempi saa sairaalassa ja neuvolassa kuulla olevansa ”duktig”. Olemmekin kumppanini kanssa kilpailuhenkisinä pohtineet, että olisi ehkä tarvetta ”duktighetin” skaalaamiseen: ”Tarkentaisitteko, kuinka duktig olen asteikolla 1-10?”
Etukäteen synnyttäminen vieraalla kielellä jännitti. Ajattelin, että synnytys on niin tärkeä kokemus, että siinä pitäisi saada toimia omalla kielellä. Ja arvelin, että synnytys on niin alkukantainen tila, että vieras kieli saattaa hävitä päästä sen aikana. Huvittavaa, että loppujen lopuksi karjuin kaikkein pahimmissa tuskissanikin suomen sijaan ruotsiksi. Siis ”HJÄLP MIG!” Ehkä pintaan puski kivun läpi jokin sisäänrakennettu tarve tulla ymmärretyksi ja siten kuulua joukkoon. Olla integroitunut Ruotsinmaan asukas, ei finnjävel.
Myöhemmin lapsemme kestovaipat ovat kirvoittaneet neuvolan työntekijöiltä kommentteja – olemme tietenkin ”duktiga” kun jaksamme käyttää sellaisia. Tukholman lastentarvikekaupoista kestovaippoja ei ole osunut silmiin. Kantoliinoja ei juuri näy katukuvassa. Tavallisempaa on vauvan kantaminen rintarepussa, mutta ehdottomasti yleisin kuljetustapa ovat lastenvaunut.
Niin vaunujen kuin lastenvaatteiden suhteen Tukholman kantakaupunki olisi trendinhaistelijalle hyvä asemapaikka: lastentarvikkeet ovat väline itsensä brändäykseen siinä, missä aikuisen auto, laukku tai vaatteet. Oman lapsemme enimmäkseen kierrätyslahjoina saadut vaatteet ja tarvikkeet eivät siinä vertailussa pärjäisi. Itselleni tuo tyydytystä, että meidän ei ole tarvinnut kuluttaa nopeasti vaatteistaan ja vaipoistaan ulos kasvavan vauvan takia vielä juurikaan ympäristöä tai rahaa.
Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että jaettu vanhemmuus ja aktiivisynnytys ovat Ruotsissa virallisessakin järjestelmässä kovempaa kamaa kuin Suomessa, mutta ekovauvailun osalta Suomi on kerrankin edellä.
