Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Kanadalaisen copywriterin blogi osuu naulan kantaan.
Sain viime vuoden maaliskuussa amerikkalaiselta kaverilta linkin blogiin, jonka evästykseksi hän oli kirjoittanut : ”This is me and you. No denying it.” Kyse oli kanadalaisen Christian Landerin blogista Stuff White People Like, joka listaa länsimaisten keskiluokkaisten nuorten rakastamia asioita.
Ja kas, blogipostaus toisensa jälkeen osui nappiin: valkoiset ihmiset pitävät joogasta, koirista, orgaanisesta ruuasta, ironisista 80-luvun bileistä, IPodeista, kansalaisjärjestöistä, tennareista, Obamasta, otsatukista, vintage-kaupoista. He tykkäävät ajaa sorrettujen kansojen (erityisesti tiibetiläisten) asiaa, työskentelevät mielellään voittoa tuottamattomissa organisaatioissa, haluavat ystävikseen mahdollisimman monien etnisten ryhmien edustajia (varsinkin afroamerikkalaisia), kampanjoivat seksuaalivähemmistöjen puolesta, boikotoivat McDonald’sia ja muita ilkeitä jättiyrityksiä, inhoavat punaniskoja, haluavat pelastaa maapallon ”vihreillä” kulutustottumuksillaan ja ennen kaikkea rakastavat kaikkea aitoa.
Osui ja upposi. Kaveri oli oikeassa, postaukset olivat suoraan meidän molempien elämistä. Harvemmin vain näki niitä listattavan näin osuvasti.
Lander, vaikka asuukin tätä nykyä Los Angelesissa, onnistuu kuvaamaan ei pelkästään amerikkalaisia ja kanadalaisia valkonaamoja, vaan ihmistyyppiä joka tuntuu kukoistavan kaikissa länsimaissa, Suomessakin. Kyllä sen tiedät, tai olet sellainen itsekin: kaupunkilainen tai ainakin mieleltään urbaani, koulutettu hipster, joka välittää ympäristöstä, inhoaa ylenmääräistä kaupallisuutta ja julistaa mielellään maailmankatsomustaan tiedostavin rannekkein tai liittymällä erinäisiin Facebook-kamppiksiin. Jos ajat viikonloppuna automarkettiin tai huonekalukauppaan ostoksille etkä voi olla kommentoimatta miten pikkuporvalliselta se saa olosi tuntemaan, olet osa kohderyhmää. Jos suunnittelet spirituaalista joogamatkaa Nepaliin ja Intiaan, viidakkoreissua Indonesiaan, tai vapaaehtoistyötä Afrikassa, mutta olet tuupertua ahdistuksesta ajatellessasi miten ison ekologisen jalanjäljen lentomatkasi aiheuttavat, tervetuloa joukkoon.
Pari vuosikymmentä sitten näiden tyyppien alkumuotoja kutsuttiin jupeiksi, ja muutama vuosi sitten heille lanseerattiin nimike bobo eli bohemian-bourgeois, boheemit keskiluokkaiset. Landerin tyypittelemät ”valkoiset” eivät ole välttämättä rodultaan kaukaasialaisia, mutta heitä yhdistää liberaalin progressiiviset asenteet ja kova hinku vaikuttaa ympäröivään maailmaan kulutustottumustensa kautta. He perustavat minäkuvansa sille, mitä he eivät ole: punaniskoja, konservatiiveja, tv:tä töllöttäviä mainosten uhreja, Idols-faneja, ralliurheilun katsojia, aseenomistajia, uskovaisia tai ylipainoisia peruspulliaisia. He tuppaavat olemaan koulutettuja, hyvin toimeentulevia, tiedostavia tyyppejä, joille on hyvin tärkeää että muu maailma tietää heidän olevan koulutettuja, ironisia, tiedostavia ja kulturelleja.
Blogi sai alkunsa copywriterina työskentelevän Landerin ihmetellessä kaverinsa Myles Valentinin kanssa sitä, miten paljon koulutetut, keskiluokkaiset valkoiset pitivät televisiosarjasta The Wire, joka kuvaa Baltimoren mustia jengejä. He lähtivät listaamaan muita valkoisten rakastamia asioita (paikallaan seisominen konserteissa, luovan kirjoittamisen kurssit, hybridiautot, kasvissyönti, käytettyjen vaatteiden kaupat, kertominen muille ihmisille että he eivät omista televisiota). Kun blogin kävijämäärä ylitti parissa kuukaudessa 25 miljoonaa, oli selvää, että Lander ja Valentin olivat osuneet oikeaan.
Mitään maailmaa mullistavaa Lander ei ole keksinyt, mutta hän tekstinsä ovat sen verran kepeitä, ironisia ja osuvia, että ne ovat päätyneet kirjaksi asti. (Miehen menestys on tietysti kirvoittanut lukijakommentit ”White people like book deals” ja ”White people like money”.)
Sopivan ironista on se, että nämä ainutlaatuisuuttaan ja avarakatseisuuttaan rakastavat tyypit eivät ole kovin ainutlaatuisia (kävele joskus Brooklynin hipster-keskuksessa Williamsburgissa, jos et usko) eivätkä välttämättä kovin avarakatseisiakaan, jos he kohtaavat ihmisiä, joiden maailmankatsomus ei sovi yhteen heidän sanktioimansa elämänfilosofian kanssa. Landerin tavoite on ennen kaikkea kirjoittaa hauskasti, mutta jos siinä samalla mies onnistuu sohaisemaan sitä ylemmyydentunnetta, jonka vallassa kaupunkilainen hipster valittaa maaseudun ainoalla huoltoasemalla siitä, miksi huoltsikan valikoimissa ei ole reilun kaupan kahvia – mikäs sen parempaa.
Douglas Coupland onnistui nimeämään 1990-luvun nuoret Sukupolvi X:ksi, joten maanmiehensä Landerin kuvaamat 2000-luvun tiedostavat nuoretkin ansaitsevat tittelinsä. Nyt meille pitää vaan keksiä osuva nimi: sukupolvi O kuten Obama ja orgaaninen? Sukupolvi G niinkun Green? Tai H kuten Hipster?
