Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Kun ajat ovat ankeat, amerikkalaiset katselevat kissanpentujen kuvia.
Olen aiemmin kirjoittanut Yhdysvaltojen olevan niin suuri maa, että täältä on vaikea löytää mitään todellisia, maanlaajuisia ”amerikkalaisia” trendejä. Myönnän kuitenkin olleeni väärässä luettuani varsin mainion artikkelin tuoreimmasta Vanity Fair -lehdestä. Sen mukaan ainakin yksi amerikkalainen trendi on olemassa: söpöys.
Söpöys on rakkautta kaikkea pehmoista, viatonta, pörröistä ja makeaa kohtaan. Se ilmenee seuraavasti. Sähköpostiin tulvii kissanpentujen kuvia ja linkkejä videoihin, joissa vauvat nauravat tai eläinten poikaset kompastelevat, soittavat pianoa tai hoippuvat unen partaalla. Voi miten söpöä!
Aikuiset ihmiset jonottavat ostaakseen vaaleanpunaiseksi kuorrutettuja, sokerilla kyllästettyjä vuokaleivoksia eli cupcakeja. Makeisten myynti käy kuumana. Ihan kuin lapsuudessa!
Samat aikuiset ihmiset kuuntelevat rallattelevaa musiikkia, jota soittavat saparopäiset, ylikasvaneiden leikki-ikäisten näköiset tyttöbändit. Asusteiksi he ostavat Hello Kitty -tuotteita, joissa komeilee pallomainen kissanpää. Kulkuvälineekseen he valitsevat Smart-auton, jonka keula näyttää hymyilevältä naamalta. Hiljattain Amerikassa on järjestetty cuddle-juhlia, jossa aikuiset kokoontuvat yhteen halailemaan. Ihanan herttaista!
Söpöystämiseltä (esitän sanaa lisättäväksi Suomen nykysanakirjaan) ei säästy edes Barack Obama. Arvostettu blogi Huffington Post järjesti taannoin äänestyksen siitä, missä valokuvassa presidentti Obama on söpöimmillään: kuiskatessaan pääsiäispupulle, lukiessaan satukirjaa lapsille vai juostessaan koiranpentu Bon kanssa Valkoisen talon käytävillä. Obaman elämää herttaisemmista tyttäristä Sashasta ja Maliasta on tehty näköisnuket. Todellisen ooh-elämyksen saa kääriytymällä pehmoiseen pyjamaan (englanniksi tietysti Ojamas), jota koristaa presidentin naamat. Voih, aivan ihQua!
Kuten jutun kirjoittaja Jim Windolf naljailee: tulee melkein ikävä Dick Cheneyä.
”Sukupolvien ajan nuoret odottivat kärsimättöminä aikuisuutta, jotta he voisivat polttaa, juoda, syödä neljän ruokalajin aterioita, tienata rahaa, ajaa autoa, harrastaa seksiä, ja jos he olivat armeijaan liittyvää tyyppiä, tappaa ihmisiä laillisesti. Nykyään me mieluummin loggaudumme ulos ja käperrymme itseemme, mieluiten pehmoisen viltin kohtumaiseen suojaan, mikä on täydellinen asu kun ihailemme kissanpentujen kuvia ja syömme herkullisia vuokaleivoksia. Nam-nam-nam”, Windolf muotoilee.
Onko kyse aikuisten infantilisoitumisesta, reaktiosta vaikeisiin aikoihin, japanilaisen söpöyskulttuurin vaikutuksesta vai koko länsimaisen kulttuurin typertymisestä? Ehkä kaikista näistä.
Lama, sota ja muut masentavat ajat ovat aina lisänneet populaarikulttuurin sokerisuutta. 1930-luvulla amerikkalaisia piristi yliherttainen Shirley Temple. Toisen maailmansodan jälkeiseen pommitettuun Japaniin levisi söpöyshulluus, kawaii, joka jatkuu näinäkin päivinä ja on levinnyt jo lähes joka puolelle maailmaa.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen ja jälleen yhden laman vuosikymmenenä karkit myyvät paremmin kuin aikoihin, herttaiset eläinelokuvat ovat jättimenestyksiä, koiranpentuvideot leviävät internetissä ja ihmiset valitsevat Facebook-profiiliinsa vauvakuvansa. Onpa trendi levinnyt kieleenkin: ”cutegasm” tarkoittaa söpöydestä aiheutuvaa reaktiota, joka voi ilmetä tunnetasolla, fyysisesti tai seksuaalisesti. ”Kidult” eli lapsuuteen haikaileva, lapsellisesti käyttäytyvä aikuinen on puolestaan ollut Yhdysvalloissa käsite jo muutaman vuoden.
Osittain kyse on biologiasta: Ihmisaivot tuottavat mielihyvän tunteita kun näemme jotain söpöä, kuten vauvan naaman. Lajimme säilyminenkin jo vaatii sitä. Veikkaan nykyisen söpöyden yliannostuksen johtuvat kuitenkin myös internetistä. Verkossa on niin paljon ilkeää, sadistista ja vihamielistä kamaa, että monen vastareaktio on kääntyä 180 astetta kaiken pörröisen, pehmeän ja pastellin puoleen. Netissä myös kaikki haluavat huomiota, ja mikä shokeeraamisen ohella parempi ja evoluution sanelema tapa saada kasvottoman yleisön huomio kuin jaella koirakuvia ja vauvavideoita?
“Ehkä muutos söpöyden suuntaan johtuu siitä, että ’särmikkyyden’ idea on vanhentunut. Meillä oli tapana romantisoida kidutettuja sieluja kuten Dylan Thomasia, Jim Morrisonia, Jimi Hendrixia ja Janis Joplinia, mutta heidän kohtalokumppaninsa viime vuosilta – Kurt Cobain, Elliott Smith, Heath Ledger, David Foster Wallace – herättävät ennemmin säälin tunteita kuin mitään muuta”, Windolf kirjoittaa.
Miehen tekstistä kuultaa alakuloinen alistuneisuus aikaamme, jossa rock’n’roll on kuollut ja korvattu söpön vaarattomilla emo-bändeillä, nuoret eivät kapinoi punkilla vaan katsomalla japanilaista animea, mehevä pihvi on korvattu hattaramaisilla leivoksilla, ja miljoonat ihmiset kuluttavat aikaansa sivustoilla kuten Cute Things Falling Asleep ja Cute Overload.
Itse uskon, että söpöyttä on pakko oppia sietämään. Talouden merkkejä ja maailmanpolitiikkaa seuratessa kun on selvää, että ankeat ajat jatkuvat vielä pitkään. Ja niin raivostuttavia kuin anopin lähettämät kukkasten, perhosten, tähtien ja kaniinien täyttämät sähköpostit ovatkin, niissä voi yrittää nähdä edes jonkinlaista kitsch-arvoa. Ne myös luovat kiinnostavan surreaalin kontrastin todelliselle elämälle, jossa paskoja asioita sattuu ja tapahtuu.
Jonkin aikaa sitten amerikkalaisten Youtube-suosikki oli herttainen video, jossa paitaan puettu kissa soitti kosketinsoittimia isännän ohjaillessa tassuja taustalta. En ymmärtänyt kyseisen videon hurjaa suosiota ennen kuin siitä tehtiin uusia versioita, joissa amerikkalaiset kompastuvat, kaatuilevat ja käyttäytyvät idioottimaisesti. Lopuksi kissa kruunaa kaiken kosketinsoitinsoolollaan, ja typeryyden paraati on valmis.
Näille videoille nauroin jo täysillä.
