Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Anna Palmén
Kirjoittaja on kasvokkain kuolleen ystävän kanssa.
Kuoleman kohtaaminen Länsirannalla on luonnollinen asia. Jokainen palestiinalainen on nähnyt jossain vaiheessa elämäänsä kuolleen ihmisen, koska paikallisissa hautajaisissa arkku on aina auki.
Paikallinen ystäväni kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Hän oli 45-vuotias, viiden lapsen isä, joka ei jaksanut enää taistella pitkäaikaista sairautta vastaan. Viimeisinä viikkoina hän näytti niin heikolta, että kaikki tiesivät viimeisten päivien olevan lähellä. Sain suruviestin lauantaiyönä ja aamulla herätessäni minulle kerrottiin, että hautajaiset pidetään jo iltapäivällä. Tiesin, että Palestiinassa vainaja haudataan pari päivää kuoleman jälkeen, mutta silti kaikki tuntui tapahtuvan todella nopeasti.
Ystäväperheeni, jonka luona yövyin, lähti heti aamulla perheen luokse katsomaan vainajaa. En halunnut lähteä mukaan. Minusta tuntui niin brutaalilta, että ystäväni makaa avonaisessa arkussa olohuoneessa, jossa kaikki voivat jättää hänelle viimeiset hyvästit ja pitää kädestä.
En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Täällä kuolleen ihmisen näkeminen on kuitenkin normaalia, ja nopea hautaaminen merkitsee vainajan kunnioittamista. Palestiinalaiset ystäväni järkyttyivät, kun kerroin Suomen tavasta pitää kuolleita ihmisiä kylmiössä jopa kolme viikkoa.
Vihaan hautajaisia, joten aluksi ajattelin, että en menisi saattamaan ystävääni hänen viimeiselle matkalleen. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun kaikki sanoivat läsnäoloni merkitsevän paljon omaisille. Kirkossa näin ystäväni makaavan arkussa rauhallisena. Hänellä oli pieni hymy kasvoilla ja samalla ymmärsin, että hänen on nyt parempi olla. Kirkossa oli satoja ihmisiä, ja suru oli tietysti valtava, mutta silti tunsin, että tilaisuus oli kaunis ja lämmin. Täällä kukaan ei jää surun kanssa yksin.
Siunaustilaisuuden jälkeen ihmiset kokoontuivat perheen kotiin. Miehet istuivat puutarhassa, naiset sisällä olohuoneessa. Kotiin saapui satoja ihmisiä esittämään osanottonsa. Arabikulttuurissa on tapana, että ihmiset voivat tulla esittämään surunvalittelunsa seuraavat kolme päivää kuolemasta. Kuolleen vainajan perhe ei jää koskaan yksin, vaan tukena on satoja ystäviä ja läheisiä.
Omalla kohdallani olisi vaikea kuvitella, että joutuisin kohtamaan satoja ihmisiä aikana, jolloin olisin menettänyt läheisen. Paikallinen ystäväni kuitenkin selitti, että ihmisten läsnäolo auttaa perhettä ajattelemaan hetken jotain muuta kuin surua. Yksin ollessa suru yleensä kasvaa suurempiin mittasuhteisiin ja sitä on vaikea käsitellä.
Kuolema ei ole Palestiinassa pelottava tai vieras asia, vaan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täällä ei surtaisi vainajaa. Surua käsitellään Palestiinassa vain kovin eri tavalla kuin Suomessa. Papin sanojen mukaan ystäväni on läsnä joukossamme, vaikka fyysisesti emme enää tapaakaan.
