Teksti Jenni Jarventaus

Kaikki veroilla rahoitettu on epäilyttävää, uskoo suomalainenkin kunhan asuu Amerikassa tarpeeksi pitkään.

Toissaviikolla minun ja aviomieheni huushollissa täällä Washingtonissa tapahtui kummia. Palasimme loistavasta konsertista keskiyön paikkeilla väsyneinä mutta höperön onnellisina. Kun avasimme asuntomme oven, meitä vastaan tuprahti savua. Palaneen haju kävi nenään, ja kämpän katossa leijui selkeät savukiehkurat.

Pähkäilimme mistä savu oli peräisin: mikään pikkuruisessa kämpässämme ei ollut tulessa, eikä se tullut ulkoa. Naapurin, joka on matkoilla ja jättänyt asuntonsa meidän hoivaamme, tiloissa ei myöskään näkynyt eikä haissut mitään. Ainoa mahdollisuus oli takka. Ja avot, sieltähän savu tuntui hajun perusteella olevan peräisin, vaikka emme ole koskaan käyttäneet koko laitosta.

Joku naapuri on polttanut illalla puita takassaan, ja jostain syystä savu on kulkeutunut meille, spekuloimme ja yritimme turhaan liikuttaa sitä hormin levyhökötystä, jonka luulimme säätelevän savun kulkua. Silloin mieheni lausui kohtalokkaan lauseen: Kun täällä kerta on savua, mistä tiedämme ettei ilmassa ole myös häkää?

Ties mistä tämä älynväläys ilmestyi, mutta senhetkisessä mielentilassa siinä tuntui olevan ihmeesti perää. Teimme siis ainoan asian, minkä kaltaisemme kaupunkitollot osaavat: googlasimme ”how to detect carbon monoxide”. Hakutulokset eivät lievittäneet vainoharhaisuuttamme: häkä on kuulemma ”hiljainen tappaja”, joka listii noin 500 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; se on hajuton kaasu, jonka aiheuttaman myrkytyksen voi huomata ”päänsärystä, väsymyksestä, pahoinvoinnista, punakasta ihosta ja sekavuudesta”.

No. Me olimme tulossa rock-konsertista ja kello näytti aamuyhtä, joten meillä oli tietysti kaikki edellämainitut oireet.

Häkäkaasun havaitsemiseen tarvitsee kuulemma joko rautakaupoissa myytävän testin tai erityisen häkähälyttimen (joita ei keskellä yötä saa edes täältä 24-h palveluyhteiskunnasta). Näitä meillä ei ollut, joten seuraavaksi asialistalla oli päätös mitä tehdä tänä yönä. Tässä tuli vastaan mielenkiintoinen ilmiö. Jos sama olisi tapahtunut vanhassa asunnossani Helsingin Kampissa, en olisi epäröinyt soittaa hätänumeroon ja selittää tilanne hätäkeskuksen kärsivällisille tädeille. He olisivat varmaan vääntäneet rautalangasta fiksuimmat toimenpiteet tai lähettäneet paikalle savunlähteen tarkistamaan pari salskeaa palomiestä. Täällä Washingtonissa en kuitenkaan suin surminkaan halunnut soittaa 911-numeroon. Siitä tulee ihan törkeä hässäkkä, palokunta tulee paikalle ja sotkee kaiken ja perässä lätkähtää varmaan hirveä lasku, päättelimme. ”Otan mieluummin myrkytyksen riskin kuin olen tekemisissä tämän kaupungin pelastustyöntekijöiden kanssa”, siippani tokaisi, ja tajusin olevani samaa mieltä, niin hölmöä kuin se olikin. Lainasimme lopulta yösijaksemme naapurin makuuhuonetta.

Aamulla, henkiriepu tallella, tajusin miten pohjoismainen mieleni oli muuttumassa: en enää luota edes palomiehiin! Täällä Amerikan ihmemaassa kun ajattelu kulkee usein näin: valtionhallinto = hyvin paha, osavaltion hallinto = paha, paikallishallinto = aika paha ja mikä tahansa verorahoilla tuotettava palvelu = epäilyttävää.

Omavaraisuuden ihanne ajoittuu niihin aikoihin, kun yksinäiset uudisraivaajat odottivat preerialle kyhätyissä tönöissään haulikko tanassa, koska intiaanit tulevat visiitille. Ulkopuolista apua oli turha odottaa, joten joko pidit huolta itsestäsi ja perheestäsi tai päädyitte päänahkoina tiipiin seinälle. Parempi pärjätä omillaan, monet ajattelevat edelleen eivätkä siksi halua luopua esimerkiksi vaatekaapin perälle jemmatusta aseesta, vaikka sitä päädytäänkin käyttämään useammin omia perheenjäseniä kuin murtovarkaita vastaan.

Epäluuloon on muitakin syitä täällä maan pääkaupungissa. Viime vuonna alueellamme paloi iso kerrostalo, koska vihdoin paikalle ilmestynyt palokunta ei löytänyt neliökilometrin alueelta yhtään toimivaa palopostia. Edellisvuonna kaksi ihmistä kuoli sairauskohtauksiin, koska hätäkeskus lähetti ambulanssit vääriin kaupunginosiin. Washingtonin suurimmalla etnisellä ryhmällä, afroamerikkalaisilla, on erityisen perustellut syyt karsastaa viranomaisia: poliisit ovat paljon haluttomampia vastaamaan hälytyksiin pääasiallisesti mustien asuttamissa kaupunginosissa kuin rikkaissa (pääasiassa valkoisten asuttamissa) naapurustoissa, ja kun poliisit vaivautuvat paikalle, heillä on taipumus ylireagoida tilanteisiin eli ampua ensin ja kysellä vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. Enimmäkseen amerikkalaisten inhon tunne julkisia palveluja kohtaan syntyy kuitenkin siitä, että niiden käyttö on oikeasti hidasta, monimutkaista ja raivon partaalle tuuppaisevaa. Yksinkertaiseenkin toimenpiteeseen pitää yleensä buukata useampi tunti. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy mutta sääntö on, että amerikkalainen on sitä onnellisempi mitä vähemmän hän joutuu olemaan tekemisissä julkisen vallan edustajien kanssa.

Jopa aviomieheni, Pohjois-Kaliforniassa myslillä kasvatettu liberaalihippiäinen, muuttuu kyynikoksi kun puhe kääntyy verorahoilla maksettaviin palveluihin ja niitä työkseen toimittaviin ihmisiin. ”Those who don’t know how, teach, and those who can’t teach go into government”, hän summaa, varsinkin kun kaupungin verotoimistolta tulee taas kirje ilmoittaen, että toimisto on jälleen hukannut veroilmoituksemme, kuten viime vuonna ja sitä edellisenäkin.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat niin pieniä ja homogeenisiä, että niiden hallintoja ei voi suoraan verrata Yhdysvaltoihin. Mutta jotain pohjoismaisesta julkisten palvelujen periaatteesta voisi kärrätä tänne Amerikkaan. Suomalaiset maksavat veronsa vain vähän valittaen, koska heidän veroeuroillaan saa vastineeksi muun muassa terveydenhuollon, kirjastot ja koulut (vaikka niidenkin laadusta jaksetaan nalkuttaa). Verojen perintä amerikkalaisilta puolestaan on yhtä helppoa kuin hampaan kiskominen raivotautiselta terrieriltä, koska heidän dollarinsa tuntuvat synnyttävän vain uusia, sekavia kaavakkeita, virastoja jotka ovat kaksi vuotta jäljessä töistään ja viranhaltijoita jotka eivät osaa duunejansa. Tämä kaikki ruumiillistui menneellä viikolla, veroilmoitusten viimeisenä jättöpäivänä 15. huhtikuuta, ihmisjoukkoina jotka järjestivät ympäri Amerikkaa Fox-kanavan myötävaikutuksella veroja protestoivia ”teekutsuja”.

Toivoa kuitenkin on. Obama on uhannut tehdä julkisesta sektorista ”coolin”, ja mielipidekyselyjen mukaan yhä useampi amerikkalaisopiskelija aikoo hakea valtion (tai osavaltion tai paikallishallinnon) leipiin. Hakijoiden määrän kasvaessa valittujen tieto- ja taitotasokin oletettavasti nousee, ja talouden elpyessä sitten joskus myös Obaman hallinnon uudistamis- ja tehostushankkeet alkavat toivottavasti purra.

Toistaiseksi olohuoneessamme vilkkuu kuitenkin rauhoittava vihreä valo häkähälyttimessä, jonka mieheni kävi ostamassa muutama päivä sitten. Hän käy viime töikseen joka ilta tarkistamassa, että vekotin on varmasti toiminnassa, ja palaa rinta rottingilla kertomaan että kunnossa on ja että hän on hoitanut työnsä taloutemme henkisen ja fyysisen turvallisuuden vartijana. Vaatekomeron perältä en sentään ole vielä löytänyt asetta.