Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Mitä tapahtui Mahmudin vaimolle Italiassa?
Kaksi viikkoa sitten kerroin ensimmäisestä kohtaamisestani (epäilemäni) ihmiskaupan kanssa. Tämä seuraava tapaus tapahtui myöhemmin samaisena vuonna 2005, ja oli vielä opettavaisempi.
Tuolloin ympäristöaktivistikaverini otti minuun yhteyttä tuttunsa, tadžikistanilaisen Mahmudin puolesta. Mahmudin vaimo oli kadonnut Eurooppaan viikkoja takaperin, ja englantia taitamaton aktivistikaverini epäili että minun kontakteistani voisi olla jotain hyötyä.
Mahmud oli vaimoineen asunut Moskovassa jo vuosikymmenen ajan, ja Venäjän kansalaisuuden saavuttaneina he olivat varmasti siirtolaisten eliittiä. Passista huolimatta väärä nimi ja väärän värinen naama kuitenkin merkitsivät, että taksia ajava Mahmud oli sekä uraputksensa alussa että lopussa, eikä näköaloja tuntunut olevan myöskään jonkun pikkufirman toimistossa istuvalla vaimolla.
Tämä oli ilmeisesti kyllästynyt elämäänsä ilman mahdollisuuksia edistyä yhtään mihinkään, ja tarttunut työkaverinsa ehdotukseen lähteä töihin Italiaan kyselemättä mielipidettä aviomieheltään, jonka kanssa avioliittoa oli kestänyt jo 12 vuotta.
Vaimo oli soittanut Mahmudille pari kertaa lyhyesti jostain Napolin läheltä, antanut epämääräisiä tietoja ja vakuuttanut kaiken olevan kunnossa. Vaimon puhuessa taustalta oli kuulunut epäilyttäviä ääniä. Tämän jälkeen vaimosta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Mitä ilmeisimmin hän oli joutunut ihmiskaupan uhriksi.
Mahmud oli yrittänyt olla yhteydessä Italian suurlähetystöön ja poliisivoimiin, Venäjän suurlähetystöön Roomassa ja Venäjän ulko- ja sisäministeriöön – kukaan ei ollut kuitenkaan kiinnostunut tekemään asialle yhtään mitään. Tämä oli minulle hyvä opetus. Ihmiskauppahan on uhkakuva, joka nostetaan usein esiin korkeimmilla mahdollisilla kansainvälisen diplomatian areenoilla. Kun tuona keväänä sattumalta osuin Yhdysvaltojen ulkoministeriön sivustolle, siellä oli pääuutisena joku ohjelma ihmiskaupan vastustamiseksi.
Ihmiskaupasta voidaan puhua G8-kokouksissa, siitä voidaan tehdä nyyhkyleffoja ja dokudraamoja, sitä vastaan kamppaileville kansalaisjärjestöille voidaan kanavoida miljoonia, mutta kun joku oikeasti on mitä ilmeisimmin johtunut ihmiskauppiaiden uhriksi, ketään viranomaista ei kiinnosta paskan vertaa.
Viimeistään tuolloin minulle selvisi, että moraalinen paniikki ihmiskaupasta on tekopyhää paskanjauhantaa, jonka tarkoitus on vain estää tavallista siirtolaisuutta, siis sitä että ihmisille annetaan mahdollisuus ponnistaa kurjuudesta tekemällä rehellisesti niitä töitä, jotka eivät länsimaiden asukkaille enää kelpaa. Tosin voi olla että sittemmin tilanne on hieman parantunut, esimerkiksi tämä projekti on tänä vuonna aktiivisesti mainostanut Moskovassa auttavaa puhelinta, johon voi soittaa mahdollisissa ihmiskauppatapauksissa. Tosin projektin taustavoimana näyttää aktiivisesti pyörivän IOM, joka on humanitäärisestä imagostaan huolimatta ollut aktiivisesti toimeenpanemassa länsimaista siirtolaisten vastaista agendaa (josta voi tarkemmin lukea esim. täältä), joten tiedä sitten siitä.
Joka tapauksessa löysin Euroopan rajojen vastaisen verkoston kontaktien kautta Napolista siirtolaisia auttavan ryhmän, joka oli (tosin hieman nihkeästi) valmis auttamaan Mahmudin vaimon etsinnöissä. Tosin ymmärsin, että pelkkien aktivistien voimin neulan etsiminen heinäsuovasta voi olla melko onnetonta, joten hanke edellytti Mahmudin lähettämistä Italiaan tavalla tai toisella, koska oli selvää ettei kukaan muu kuin Mahmud ollut valmis antamaan asialle kaikkeaan.
Mahmudin hermot olivat kuitenkin jo riekaleina, ja joka kerran tavatessamme hänen juttunsa olivat yhä levottomampia. Mahmud ei halunnut keskustella siitä, millaisissa töissä ihmiskaupan uhriksi joutuneet yleensä olevat, mutta ajoittain tämä todellisuus tunki pinnalle ja se tuntui rusikoivan kovalla kädellä Mahmudin miehistä itsetuntoa ja moraalikäsityksiä. Yhä useammin Mahmud puhui siitä, miten hänen vaimonsa saisi maksaa hengellään jos hän on ”häpäissyt” itsensä ja aviomiehensä. Lopulta menetin hermoni, ja ilmoitin ettei minun intresseissäni ole pelastaa ketään ihmiskauppiaiden kynsistä vain pelastaakseni hänen miehisen itsetuntonsa, joka olisi korjattavissa kunniamurhan kautta. Ilmoitin näkemyksestäni napolilaiselle ryhmälle, joka myös irtisanoutui projektista. Mahmud soitti minulle vielä kerran tämän jälkeen, ilmoitti ymmärtävänsä minua ja ettei ole minulle katkera – tämän jälkeen en ole kuullut hänestä mitään, enkä tiedä löytyikö hänen vaimonsa koskaan.
Jälkiviisaasti voi ajatella, että todennäköisesti itse jouduin omien stereotypioideni uhriksi, eikä Mahmud todennäköisesti oikeasti suunnitellut vaimonsa vahingoittamista – hänen hermonsa yksinkertaisesti olivat vain raunioina. Toisaalta mahdollisuutemme olivat joka tapauksessa melko mitättömät. Mutta varmasti mietin elämäni loppuun asti, oliko meillä niitä ollenkaan.
