Teksti Sampsa Oinaala

Kuinka syvällä metsässä olet käynyt?

Mainitsin nuohoojalle käyneeni Jysmänvaaralla. Hän ihmetteli: Oletko todella käynyt Jysmänvaaralla? Vastasin, että käyn siellä monta kertaa vuodessa. Vien melkein kaikki vieraanikin sinne ihailemaan maisemia jyrkänteen päältä.

Jysmänvaaralle on kotoani puolentoista kilometrin matka. Siitä suuri osa on tietöntä taipaletta. Ilmeisesti se on nuohoojan mielestä pitkä matka. Ja totta tosiaan – ei siellä ole koskaan ketään muita näkynyt. Naapureistani vain yksi käy siellä joskus. Hän kiertää sinne autolla viiden kilometrin mutkan metsäautoteitä pitkin.

Äitini puhui isovanhempien mökkinaapurin kanssa. Hän ei ollut koskaan käynyt juuri muualla kuin oman mökkitien liepeillä, muutaman sadan metrin säteellä mökistä, vaikka mökki oli seissyt paikallaan jo kolmisenkymmentä vuotta.

Ihmisen reviiri on hämmästyttävän pieni. Useimmat eivät liiku juuri missään. Ja kun he poistuvat reviiriltään, he sulkeutuvat peltipurkkiin, joka eristää ulkopuolelleen kaikki äänet ja tuoksut.

Jopa metsästäjät liikkuvat tehometsätalouserämaassa autoletkoissa ja varmistavat kännyköiden ja satelliittipaikantimien avulla, että jaloiteltavaa jää mahdollisimman vähän. Koira hoitaa juoksemisen.

On siunaus, että on tullut synnyttyä perheeseen, jossa on lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä. Olen löytänyt upeita paikkoja, joista juuri kukaan ei tiedä mitään. Mahtavat sieni- ja marja-apajat alkavat yleensä jo parinsadan metrin päässä tiestä. Sen pidemmälle useimmat muut eivät mene.

Olisi silti kiva edes joskus kohdata joku kävellessäni tai hiihtäessäni salolla. Mutta ei. Ihmiset ovat pullottaneet itsensä television, auton ja mikrouunin väliin. Ja kun metsät hakataan pusikoiksi ja ojitetaan kulkukelvottomiksi, pullon korkki kierretään kiinni. Voi ihmisparkoja.