Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Hanna Kuusela
Taiwanilaiset tuovat rahaa ja pakistanilaiset hyödyntävät porsaanreikiä .
Asiani ovat huonosti. Huomasin metroasemalla yksinäisen laukun.
Kun näin käy, tietää eläneensä liian kauan Lontoossa. Puolitoista vuotta siihen meni: nyt minäkin olen vainoharhainen. Laukun huomaaminen on ensimmäinen vaihe. Toisessa vaiheessa laukkuun kuvittelee jo pommin.
Näin se on saatu aikaan:
Tavallinen maanantai. Juna yliopistolle: ”Muista ottaa kaikki henkilökohtaiset tavarasi poistuessasi junasta. Yksinäiset tavarat voidaan siirtää tai tuhota ilman ilmoitusta.” Junan ilmoitustaululla kerrotaan turvallisuusriskin olevan nyt normaalia suurempi. En tiedä miksi.
Tavallinen tiistai. Bussi keskustaan: ”Jos näet jotain epäilyttävää, jos kuulet jotain epäilyttävää, kerro henkilökunnalle.” En ole vielä ihan varma, mikä on epäilyttävää.
Tavallinen keskiviikko. Yliopiston kirjasto: ”Kirjastoon on asennettu valvontakamerat.” Samana päivänä luen maahanmuuttoministerin näkemyksistä: ”Opiskelijaviisumeiden väärinkäyttö on suurin järjestelmän väärinkäytön muoto. Se on suurin porsaanreikä Britannian rajavalvonnassa.” Ongelmana ovat kuulemma erityisesti pakistanilaiset opiskelijat. Minä tulen Suomesta, enkä tarvitse viisumia.
Tavallinen torstai. Lentokentän lähtöselvitys: ”Onko kukaan voinut koskea tavaroihisi pakkaamisen jälkeen?” Taiwanilainen ystäväni kertoo, että laman vuoksi taiwanilaiset saavat nykyään turistiviisumin Britanniaan automaattisesti – toisin kuin ennen. Taiwanilaisturistien toivotaan tuovan rahaa.
Tavallinen perjantai. Missä vain: ”Hymyile, olet valvontakamerassa.”
Tavallisena lauantaina metroaseman mainoksessa kehotetaan soittamaan nimetön vihje terrorismin vastaiselle kuumalle linjalle, jos naapurin roskapöntöstä löytyy liikaa pesuainepurkkeja. Fifin blogissa kysytään kotikaupunkini touhusta: ”Ovatko Lontoon poliisit idiootteja?”
Sunnuntaina nauran tälle kaikelle. Antaa koiran haukkua. Kaikenlaista ne keskivätkin. Mutta sitten muistan taas sen yksinäisen laukun metroasemalla ja häpeäni, kun nainen ilmestyy nurkan takaa ja ottaa laukun mukaansa. En kerro mukana olleelle ystävälleni, mitä juuri olin huomannut. Mietin, haluanko todella asua täällä. Haluanko tulla hulluksi?
