Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Amerikassa ammutaan, eikä kukaan taaskaan tee aseille mitään.
Keskiviikkoaamuna 10. kesäkuuta amerikkalainen James Wenneker von Brunn, 88, pakkasi kiväärin autoonsa ja suuntasi kodistaan Annapoliksesta kohti Washingtonia. Pääkaupunkiin saavuttuaan papparainen käveli holokaustimuseoon, jonka ovella hän ampui turvamies Stephen Johnsin, 39. Sitten von Brunn suuntasi kiväärinpiipun kohti museon aulassa parveilevia lapsia, naisia ja miehiä. Jos kaksi muuta turvamiestä ei olisi ampunut von Brunnia, tämä olisi tappanut tukun turisteja ja museon työntekijöitä.
Vanhan äijän motivaatioksi paljastui juutalaisviha ja rasismi, joita hän oli vuosikausia levitellyt juutalaisvastaisilla ja valkoisen rodun ylemmyyttä ajavilla nettisivustoilla. Washingtonin arvostettu, juutalaisten joukkomurhaa koskettavasti esittelevä museo oli sopivan symbolinen kohde, ja oven avannut afroamerikkalainen turvamies varmasti von Brunnille sopivin mahdollinen uhri. Tuttujen mukaan von Brunn oli lisäksi aivan persaukinen ja niin epätoivoinen, että oli myymässä tietokonettaan eli ainoaa yhteyttään kanssakahjoihinsa. Hän oli varmaankin päättänyt päättää päivänsä kyseisenä keskiviikkona ja viedä siinä samalla joukon ihmisiä mukanaan.
Oliko tapaus traaginen? Kyllä. Yllättävä? Ei. Vältettävissä? Valitettavasti ei.
Yhtälö on arkijärjellä ajateltuna aika simppeli: Jos kenellä tahansa on oikeus omistaa millainen ase tahansa, aina välillä joku hullu tulee käyttämään asettaan ihmisten tappamiseen. Jokaisen ampumatapauksen jälkeen yllätyn kuitenkin aina miten mitätöntä keskustelu aseenkanto-oikeuksien rajoittamisesta on täällä Yhdysvalloissa. Amerikassa aseista keskusteleminen on yhtä irrationaalista, epäloogista ja raivostuttavan tuloksetonta kuin yritykset saada jotain tolkkua naisten oikeuteen päättää omista ruumiistaan (aborttioikeudet) ja kahden ihmisen haluun sitoutua toisiinsa laillisesti (homoavioliitot).
Aseenkanto-oikeus on yksi amerikkalaisen yhteiskunnan pyhistä lehmistä, johon koskevat poliitikkoraukat saavat varautua kovaan potkimiseen. Ensinnäkin aseenomistajilla on takanaan rikas ja vaikutusvaltainen National Rifle Association, joka hurauttaa armottoman PR-koneistonsa käyntiin aina, kun ampumistapauksia nousee uutisiin. NRA:n lauluja laulavat niin monet kongressiedustajat ja senaattorit, ettei ole toivoakaan että Yhdysvallat saisi aikaan kansallisia aselakeja. Osavaltiot säätävät aseita koskevat säädökset, ja aina kun joku kuvernööri tai pormestari yrittää niitä tiukentaa, NRA syytää lobbausrahojaan rajoituksia vastaan.
Toisekseen monet amerikkalaiset oikeasti ajattelevat, että elämä ilman asetta ei ole elämää ollenkaan. Joko he käyttävät itsepuolustusargumenttia: kun ryöväri kiipeää yöllä makuuhuoneen ikkunasta sisään, he kuvittelevat kykenevänsä hyppäämään sängystä, kaivamaan kiväärin vaatekomerosta ja osumaan tunkeilijaan, eikä esimerkiksi puolisoonsa tai lapsiinsa. Tai sitten kyse on heidän ”pyhästä oikeudestaan” metsästykseen.
No. Oletetaan, että minun intohimoni olisivat katapultit. Vaikka kuinka rakastaisin ampua katapultilla kivenmurikoita ihan vain tarkkuusammuntamielessä, todennäköisesti ympäröivä yhteiskunta päättäisi, että kansalainen Järventauksen rakas harrastus aiheuttaa muille yhteiskunnan jäsenille liian suuren vaaran, ja siten kieltäisi sen. En ole vielä kuullut yhtäkään pätevää argumenttia, en niin Amerikassa kuin Suomessakaan, miksi aseiden tapauksessa yksilön intohimon pitäisi ajaa yhteiskunnan turvallisuuden ja hyvinvoinnin yli.
Ymmärrän, että asetta pidellessä tulee vahva ja väkevä olo, johon on helppo jäädä koukkuun. Olen kokenut sen kerran keskilännessä vieraillessani, missä ystäväni isä vei minut ja aviomieheni kokeilemaan ampumista. Tunne, minkä saimme räiskiessämme maalitauluja, oli sekä omituinen, pelottava että jännittävä ja antoi humalluttavan illuusion vallasta. Jopa kaltaiseni vegetaristi-pasifisti-puunhalaajan ja mieheni kaltaisen kalifornialaishipin oli pakko myöntää se. Mutta pitäisikö kaikilla olla lupa omistaa ampuma-ase vain sen takia, että niiden käyttäminen on joistakin hauskaa? No ei.
Tässä vaiheessa yleensä joku älähtää, että voi sitä tappaa pelkillä nyrkeilläkin. Amerikkalaisten aseintoilijoiden lempihokema onkin Guns don’t kill people, people kill people. Mutta yritän kuvitella 88-vuotiasta von Brunnia nujakoimassa vanhan miehen käpälöillään parimetristä turvamiestä, ja ei se kovin uhkaavalta skenaariolta tunnu.
Seuraava tyypillinen vasta-argumentti on sitten se, että aseethan itse asiassa pelastivat henkiä: tässä tapauksessa niiden museovieraiden, joita von Brunn ei ehtinyt tappaa koska turvamiehet ampuivat häntä. Tätä logiikkaa kuulin myös pari vuotta sitten Virginia Tech -surmien jälkeen, kun Seung-Hui Cho oli murhannut 32 ihmistä. Kokonainen ”kansalaisliike” – jälleen NRA:n masinoimana – vaati, että opiskelijoiden kaikilla yliopistokampuksilla pitäisi saada kantaa aseita, jotta he voisivat tusauttaa Chon kaltaiset hullut helvetin porteille.
No niin. Omista opiskeluajoistani on jo jonkin aikaa, mutta ajatus että omaa identiteettiään tuskaisesti etsivät, angstiset nuoret, joilla on taipumusta huumeiden ja alkoholin ökykäyttöön olisivat myös aseistautuneita, ei herätä kovin lämpimiä fiiliksiä.
Toivon, että Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen Suomessa keskustelu aseenkanto-oikeuksien rajoittamisesta on ollut laadukkaampaa kuin se onneton pöhinä, mitä täällä Jenkeissä joutuu kuulemaan jokaisen Virginia Techin ja von Brunnin jälkeen. Sekä Kauhajoki että Jokela uutisoitiin Yhdysvalloissa varsin näyttävästi, ja jutuissa nousi esiin aseiden suuri määrä Suomessa. Jenkkikavereiden ihmetellessä miksi rauhallisessa Suomessa on niin paljon aseenomistajia, olen tarjonnut latteita selityksiä metsästyksestä ja pitkästä rajasta Venäjän kanssa.
On vaikea kuitenkaan selittää asiaa, jota ei oikein ymmärrä. Kertokaa siis te fiksummat: Miksi Suomessa pitäisi olla helppoa saada käsiinsä ase?
