Taide

Onko värillä sittenkin väliä?

Lukuaika: 2 minuuttia

Onko värillä sittenkin väliä?

Viime aikoina Afrikassa tuotettu tai Afrikkaa käsittelevä taide on ollut näyttävästi esillä Helsingin museoissa ja gallerioissa. Etelä-Afrikan nykytaidetta esittelevä Peekaboo-näyttely Helsingin Taidemuseossa toimii alustuksena ensi vuonna Kiasmassa avautuvalle laajemmalle Afrikan taiteen esittelylle ARS 11.

Suomalaiselle yleisölle Peekaboo-näyttely on matka moninaisiin visuaalisiin mielikuviin ja todellisuuksiin. Museon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén kertoo, että näyttelyn työt valittiin huomioiden yleisinhimilliset tekijät, katsomatta taiteilijoiden kulttuurisiin taustoihin.

Näyttelyvierailija ei voi olla kysymättä, miksi kahdestakymmenestä taitelijasta suurin osa on valkoisia ja miehiä. Toki useimmat eurooppalaissukuisista taiteilijoista ovat kriittisiä Etelä-Afrikan historiaa, nykyoloja ja samalla myös omaa etuoikeutettua asemaansa kohtaan.

Esimerkiksi Jane Alexanderin installaatioissa, Roger Ballenin valokuvissa ja Anton Kannemyerin sarjakuvamaisissa litografioissa paneudutaan erityisesti valkoisen Etelä-Afrikan kipupisteisiin.

Katsoja jää kaipaamaan laajempaa mustien ja värillisten kertomusta eteläafrikkalaisesta todellisuudesta, onhan heitä 90 prosenttia väestöstä, ja heihin lukeutuu myös nimekkäitä ja tuotteliaita taiteilijoita.

Modernistinen eurooppalainen sekä kristillinen perinne ovat epäilemättä vaikuttaneet voimakkaasti eteläafrikkalaiseen estetiikkaan ja arkeen. Näyttelyyn on valittu taidetta, joka ammentaa innoituksensa ensisijaisesti länsimaisesta kuva- ja arvomaailmasta. Uudessa sateenkaarivaltiossa kolonialististen suhteiden tuottamia identiteettejä määritellään monenlaisista lähtökohdista, myös etnisyyteen, ihonväriin ja valtaan liittyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia myös mustille ja värillisille.

Länsimaiset tieteen tekijät, kirjoittajat ja taiteilijat ovat satojen vuosien ajan olleet osallisena ”rodun” visuaalisessa tuottamisessa. Rasismi kirjoitettiin ja maalattiin sisään modernismiin. Modernismista rakentui osa eurooppalaista identiteettiä ja modernin taiteen historiasta muodostui valkoisen rodun kokemusten ja näkemysten historiaa.

Vaikka modernin taiteen arvoja nykyään kyseenalaistetaan, silti ajatus siitä mikä on hyvää, jaettavaa ja oikeaa taidetta on vahva. Näyttelyn taiteilijavalinnoissa ei ole otettu riskejä.

Nykytaiteen piirissä on pyrkimyksiä hajottaa yhtenäisiä identiteetti- ja taidekäsityksiä. Tämä ei ole kuitenkaan yksinkertaista. Onhan perinteinen länsimainen taideinstituutio ollut tukemassa länsimaisia esteettisyys- ja kehityskäsityksiä.

Kolonialistisessa toiseuttamisessa Afrikalla on ollut erityisasema. Länsimaisessa taiteessa on toistettu kolonialismin tuottamia mielikuvia. Se näkyy tässäkin näyttelyssä.

Usein omat mielikuvammekin afrikkalaisista ovat rakentuneet vahvasti erilaisten kuvallisten representaatioiden varaan, kun muu kolonisoitu maailma – esimerkiksi itäinen orientti – on mielletty monimuotoisempana ja historiallisesti rikkaampana.

Näyttelyssä nousevat vahvasti esille erityisesti mustien naisten ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut oikeudesta kehoonsa ja omaan tilaan maailmassa. Väkivallan ja seksismin kyllästämässä ilmapiirissä, jossa raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat jokapäiväisiä, nämä kysymykset puhuttelevat taiteilijoita.

Esimerkiksi Lawrence Lemaona käsittelee töissään sekä valkoisuuden että sukupuolen normatiivisuutta. Teos Puolustuskyvytön on kannanotto presidentti Jacob Zuman raiskaussyytteeseen. Tekstiiliteokseen on kuvattu nuori nainen kanga-kankaalle.

Kangat ovat Etelä-Afrikassa monimerkityksellisesti latautuneita ja niitä käyttävät apunaan esimerkiksi henkiparantajat. Muissakin töissään taiteilija pohtii macho-imagoa, jolla Zuma ratsastaa.

Visuaaliseksi aktivistiksi itseään kutsuvalta valokuvaaja Zanele Muholilta näyttelyyn on valittu sarja eri puolilta maailmaa kotoisin olevia, seksuaalivähemmistöjä kuvaavia naisia. Mukana on myös muutamia rotusortopolitiikkaan kantaa ottavia kuvia. Esillä olevat valokuvat eivät ole taiteilijan tuotannon kantaaottavimpia teoksia.

Avoimesti homoseksuaalisena elävä Lunga Kama käsittelee koskettavasti maskuliinisuutta kuvissaan, joissa itse poseeraa. Teoksessa Kauneus on tummuutta löytyy viittauksia Xhosa-kansan esteettisiin arvotuksiin. Xhosat ovat eräs Etelä-Afrikan suurimmista etnisistä ryhmistä. Kehoa ornamenttien lailla koristavat nappulat paljastuvat lähemmässä tarkastelussa taiteilijan omiksi masennuslääkkeiksi, joita valmistaa yksi maailman suurimmista lääketehtaista.

Mustien afrikkalaisten taiteilijoiden ääripäitä edustavat itseoppinut taiteilija ja rauhanaktivisti Johannes Segogela naivistisilla, usein uskonnollisilla pienoisveistoksilla ja Nontsikelelo Veleko, joka tuli tunnetuksi Soweton nuorten katumuotia kuvaavalla sarjalla Kauneus on katsojan silmässä.

Jos haluaa tutustua näyttelyn taiteilijoiden töihin syvemmin, saada paremman näkymän eteläafrikkalaista todellisuutta ravistelevaan taiteeseen, netistä löytyy laajoja kuvagallerioita.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan koululaisille Etelä-Afrikka käsittelevä tieto- ja tehtäväkirjanen. Oheen on järjestetty myös kesäyliopiston sekä museon oma luentosarja sekä työpajoja, muun muassa sarjakuvapaja.

Peekaboo – Uusi Etelä-Afrikka -näyttely 16.1.2011 asti Helsingin Taidemuseossa Tennispalatsissa, ti–su 11–19. Perjantaisin ilmainen sisäänpääsy kello 11–16.

Irvailua ennakkoluuloille

Etelä-Afrikan nykytaiteen näyttelyjulisteeksi on valittu Anton Kannemeyerin Peekaboo-maalaus vuodelta 2008. Teos kuuluu laajempaan sarjaan Fear of a Black Planet, jossa taitelija mukailee satiirisesti Tintti-sarjakuvahahmoja.

Belgialaisen Hergén Tintti-hahmosta taiteilija luo valkoisen maahanmuuttajan arkkityypin sekä myös eräänlaisen oman alter egonsa. Kannemeyer (s. 1967) löytää töidensä aiheet uutisista, käteen osuneesta sarjakuvalehdestä, tietosanakirjoista, lääkärillä käynnistä, kuulopuheista…

Gallerioihin ja julkisiin näyttelyihin sopivista teoksista päättää Etelä-Afrikassa erityinen jury. Taiteilijan rankimmat työt joutuvat usein sensuroiduiksi. Museot eivät laita esille syvän ironisia teoksia.

Vuonna 1992 taideopiskelijat Kannemeyer alias Joe Dog, ’sinun koirasi’ ja toinen Peekaboo-näyttelyssä esillä oleva taiteilija Conrad Botes (s. 1969) perustivat sarjojaan afrikaansiksi ja englanniksi julkaisevan provokatorisen sarjakuvalehden Bitterkomix. Julkaisu toi kaveruksille kansainvälistä mainetta.

Helsingin sarjakuvafestivaalin päätösluennossaan taiteilija esitteli tuoreen kirjansa, rajua poliittista satiiria sisältävän Pappa in Afrika, johon kokosi viimeisimpiä piirroksia, maalauksia ja sarjakuvia.

 

Marjo Vepsä

  • 8.5.2011