Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
…koska pyörällä pääsee ja junalla joutaa.
Tokio on siitä mukava Aasian suurkaupunki, että autoja on ydinkeskustan alueella oikeastaan aika vähän. Niitä on jopa niin vähän, ettei niihin kiinnitä mitään huomiota. Elleivät ne satu olemaan pysäköityinä talon pihaan.
Pysäköinti on Tokiossa oma huipputaiteen lajinsa. Yhden jos toisenkin kerran olen joutunut asuinalueellamme seisahtumaan ja ihailemaan tuota taiteen omalaatuista osa-aluetta. Talon etupiha saattaa olla kerta kaikkiaan juuri tismalleen yhden auton kokoinen. Ja siinä täsmälleen-tilassa perheen auto on. Kuinka auto siihen on saatu, on yhä mysteeri. Usein autoa on suojattu pehmustein, jottei puolen sentin päässä oleva seinä, portti tai aita aiheuttaisi kulumia. Isompien talojen pihoilla saattaa olla ajoalusta, joka kääntää auton oikeaan positioon suhteessa tilaan. Lähiöissä on usein autoparkkeja, joissa autot nostetaan nätisti hyllyille, toinen toisensa päälle. Katujen varsilla autoja ei ole, sillä asuinalueiden kadut ovat yleensä niin kapeita, ettei ohittaminenkaan oikein luonnistu.
Tokio ei siis ole autoystävällinen kaupunki, vaikka ne autot, jotka teillä kulkevat, vaikuttavat ylen ystävällisiltä. Roska-autot soittavat iloista sävelmää, kuljetusfirmojen autoihin on maalattu hassuja eläimiä. Shibuyan kaduilla mainosautot luukuttavat uutuusartistien hittejä tai jopa kuljettavat vilkuttavia artisteja itsejään.
Jos joku omistaa auton Tokion ytimessä, hän on yleensä rikasta sorttia. Autot ovat kalliita merkkejä – ja yleensä hohtavan puhtaita. Vaikka takana olisi sateinen yö, aamulla auto kiiltää putipuhtaana. Kerran sain itse teosta kiinni naapurin miehen. Hän kipaisi varvastossuissa kotinsa ovesta ulos rätti kädessä ja ryhtyi kiivaasti kiillottamaan autonsa kylkeä. Uskon vakaasti, että hän tekee saman usean kerran päivässä.
Autot eivät ole Tokiossa pelottavia, mutta polkupyörät ovat. Ja niitä on paljon. Japanissa jalkakäytävillä ajaminen on periaatteessa kiellettyä, mutta kaikki siellä ajavat. Miljoonakaupungin väki osaa ruuhkassa sukkuloinnin taidon, eikä kelloja juuri käytetä. Äkkiarvaamaton suhahdus parin millin päästä nostattaa toisinaan kiukunpuuskan. Japanissa ei kuitenkaan ole soveliasta ilmaista ärtymystä julkisesti – mikä onkin yksi merkittävä syy siihen, että liikennesääntöjä kierretään. Vaappuvat ikäihmiset ikivanhoine fillareineen ovat hurjimpia siksakkaajia. Onpa japanilaista jalkakäytäväajoa kutsuttu venäläiseksi ruletiksikin.
Hyvä, että pyöräily on suosittua, mutta pyöräilijöiden liikennekoulutus on ilmeisen olematonta. Samoin kävelijöiden. Vaikka jossain pyöräteitä olisikin – tai suojateillä pyöräkaistoja – jalankulkijat kansoittavat jokaisen reitin.
Ulkomaalaisen pyöräilyintoa laimentaa myös poliisien vimma pysäyttää länsimaalaisen matkanteko. Jokainen pyörä tulee rekisteröidä omistajansa nimiin, joten valvonta on periaatteessa yksinkertaista. Pyörävarkaudet ovat lisääntyneet Japanissa, ja poliisi olettaa tällaisen mieliteon siinneen maan rajojen ulkopuolelta. Useimmiten voro on kuitenkin humalainen liikemies, joka on napannut kotimatkan varrelta lukitsemattoman ajopelin huvikseen ja hyödykseen. Varsin yleistä onkin pyörän jättäminen lukitsematta. Kuka nyt toisen polkupyörän viitsisi viedä? Naiivi turvallisuudentunne tarttuu: oma pyöräni vietti pihalla toista viikkoa lukko auki unohdettuna.
Onnettomuuksiakin tapahtuu. Usein. Siksi on laitonta ajaa pyörällä sateenvarjo kädessä tai toveri takaritsillä. Kypärää ei näy kellään. Korvaukset onnettomuuden sattuessa ovat suuret, mutta sakkojen uhkakaan ei lannista kevyen liikenteen viidakonlakeja. Yksi rahareikä on myös pysäköinti väärälle alueelle. Pyörä napataan herkästi haltuun, ja lunastusmatka voi olla hankala ja kallis.
Tokiossa julkinen liikenne on huippuluokkaa. Junat ja metrot ovat suhteellisen edullisia, ja niitä käyttävät kaikki pukumiehistä kouluasuisiin lapsukaisiin. Ruuhkat saattavat arkisin olla käsittämättömät, mutta purkkisillin olomuoto omaksutaan nurisematta. Joka puolelta puristavan ihmisjoukon voi koettaa unohtaa turvautumalla Nintendolla pelaamiseen, känny-tv:n katseluun tai nukkumiseen – monet taitavat sen seisaallaankin.
Japanilaiset ovat tottuneet liikkumaan maltillisesti massoissa, ja eipä suurkaupunki ilman tätä taitoa onnistuneesti toimisikaan. Hienotunteisuus tosin ilmenee joskus kummallisin kääntein: vaikka junissa on penkkejä vanhuksille tai vaikeasti liikkuville, nämä eivät useinkaan tahdo vaivata väärällä penkillä istujaa. Olisihan se häpeä kanssamatkustajalle, jos tämä tajuaisi istuvansa vanhuksen paikalla. Penkillä istuja taas ei uskalla tarjota penkkiään, koska tietää, että se olisi häpeä vanhukselle, jos tämä joutuisi olemassaolollaan vaivaamaan istujaa.
Junakäyttäytymistä ohjataan tuttuun tapaan näyttävillä plakaateilla. Tokyo Metron kampanja ”Please do it at home” kannustaa matkustajia tekemään kotona tai muualla esimerkiksi seuraavat askareet: kännykkään puhumisen, ripsien taivutuksen, lattialla makaamisen, syömisen, kuhertelun, rinkan kantamisen, juhlimisen ja oven väliin jäämisen.
Tokion julkista liikennettä väitetään yhdeksi maailman tehokkaimmista, siisteimmistä, helpoimmista ja turvallisimmista. Jos junat ovat myöhässä ja syyksi ilmoitetaan onnettomuus, voi olla lähes varma, että itse junassa tai aikatauluissa ei ole vikaa. Vikaa on matkustajassa – joka useimmiten on päätynyt oman valintansa kautta junan alle. Itsemurhia tapahtuu kaiken aikaa. Juna on yli 30 000 vuosittaisen itsemurhan maassa väline, jolla kuljetaan myös tuonpuoleiseen.
Junalla matkustetaan toisinaan muutenkin kauas. Kalliit vuokrat pakottavat Tokio-työläiset reissaamaan välillä pitkiäkin matkoja. Päivän edestakainen työmatka voi olla neljäkin tuntia. Aamu-unet jatkuvat ja yöuni alkaa jo junassa, päikkäreistä puhumattakaan.
Jos junaileva miljoonaporukka siirtyisi yksityisautoiluun, Japanin työelämä ja koko kansantalous joutuisi pahaan velkakierteeseen. Univelkakierteeseen.
