Teksti Jenni Jarventaus

Pyöräilijöillä voi olla Yhdysvalloissa valoisa tulevaisuus.

Rakastan harvoja asioita yhtä paljon kuin pyöräilyä. Muutama kuukausi sitten odotin fillarin selässä liikennevalojen vaihtumista, kun viereeni pysähtyi latinonainen. Oli tammikuu ja lämpöä vain pari astetta, joten olin pukeutunut lämpimään parkatakkiin, pipoon ja lapasiin, kuten aina kylmällä säällä pyöräillessäni.

Nainen tuijotti minua ja fillariani, teki kansainvälisen käsimerkin – naputti etusormella ohimoaan – ja puuskahti ”Estas loca!” ennen kuin jatkoi päätään pudistellen matkaansa.

Washingtonissa pyöräillessä olo tuntuukin usein aika hullulta. Jos olisin katolinen, tekisin ristinmerkin aina kun istun fillarin satulaan ja polkaisen pyörän liikkeelle. Amerikkalaisten jättikatumaasturien ja rekkojen puristuksessa sompaillessa tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen ihmiselon rajallisuudesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä.

Washington ei ole amerikkalaiskaupunkien pahimmasta päästä, koska täällä on kaduilla muutamia pyöräväyliä ja asukkaissa verrattain paljon pyöräilijöitä. Mikään Oregonin Portlandin kaltainen fillaristin taivas tämä ei kuitenkaan ole. Onnettomuuksia sattuu päivittäin, ja viimeisen 10 vuoden aikana Washingtonin alueella (mukaan luettuna Virginia ja Maryland) on kuollut 232 pyöräilijää.

Amerikassa arkipyöräily on vielä aika rajatun piirin puuhaa, ja täällä fillaristien välillä vallitsee vahva solidaarisuus kuten muidenkin vainottujen väestöryhmien kesken. Me sorretut pidämme toistemme puolia muun muassa lobbaamalla voimakkaasti paikallispolitiikassa pyöräteiden ja -telineiden puolesta, ja raportoimalla törkeistä autoilijoista poliisille. Paljon duunia pitää tehdä autoilijoiden tietoisuuden lisäämiseksi. Esimerkiksi Washingtonin vilkkaalla Dupont Circlellä seisoo valkoiseksi maalattu ”kummituspyörä” paikalla, missä 22-vuotias nainen kuoli työmatkallaan viime vuonna. Paikallinen pyöräilijäyhdistys, jonka jäsen itsekin olen, pitää huolta, että aavepyörän korissa on aina kukkia.

Olen itse ollut kaksi kertaa melko pahassa onnettomuudessa. Ensimmäisen kerran törmäsin autonoveen, jonka eräs nousuhumalainen nuori mies aukaisi katsomatta taakseen. Lensin onneksi suoraan fillarin yli enkä viereiselle ajokaistalle, missä olisin lättäytynyt saman tien auton alle. Heppu oli valtavan pahoillaan ja lykkäsi lähtiessään pari sataa dollaria kouraani kielloistani huolimatta. Kyynärpääni ja reiteni kukkivat sateenkaaren väreissä seuraavat viikot, mutta muuten olin OK.

Toisella kerralla perheenisä, jolla oli vauva takaistuimella, kääntyi yhtäkkiä oikealle eteeni. Lensin mersun konepellin yli kuin Bruce Willis ikään, mutta jälleen selvisin mustelmilla. Tämä äijä ei edes noussut autosta vaan lähetti vaimonsa tarkistamaan, että minussa henki vielä pihisi. Vaimo kehotti minua olemaan ensi kerralla vähän varovaisempi. Olin sen verran pökerryksissä, etten osannut muuta kuin älähtää, että hänen miehensä oli rikkonut selkeää kieltokylttiä kääntyä oikealle. Jälkikäteen keksin luonnollisesti liudan asioita, joita pariskunnalle olisi pitänyt lausua. Molemmista tärskyistä opin kaksi asiaa: käyttää pyöräilykypärää ja pitää sairausvakuutus voimassa.

On luonnollista ihmetellä miksi edes pyöräilen, kun kerta asun Amerikassa. Täällähän autot ovat hienoja ja bensa halpaa! No niin ovat. Mutta en halua viettää kaksi tuntia päivässä jumittaen liikenneruuhkassa ja etsien parkkipaikkaa, enkä saastuttaa tai kuluttaa maapallon viimeisiä öljynjämiä.

Sitä paitsi pyöräily on hauskaa. Aiemmat asuinpaikkani Helsinki, Haag ja Kööpenhamina ovat juurruttaneet fillaroinnin niin syvälle systeemiini, etten osaa kuvitella elämää ilman pyöräilyä. Mikään ei ole makeampaa kuin viilettää katuja kevyellä kaksirenkaisella, jolta näkee kaupungin kauneuden ihan eri tavalla kuin tuulilasin takaa. Siinä missä autoilija eristää itsensä metallikuutioonsa, pyöräilijä on orgaaninen osa ympäristönsä liikettä, tuoksuja, ääniä, ihmisiä ja elämää. Amerikkalaiset ovat naimisissa autojensa kanssa, koska iso osa yhteiskuntaa on järjestetty täällä valtateiden varaan. Tiiviissä asutuskeskuksissa on kuitenkin alkanut näkyä muutoksen merkkejä. New Yorkissa töihin pyöräily lisääntyi 35 prosentilla vuosina 2007-2008, ja laman ja bensan hinnan nousun myötä fillaroinnin suosio on kasvanut entisestään. Washingtonissa asukasluku kasvaa, mutta autoja on viimeisen viiden vuoden aikana hankittu paljon vähemmän kuin aiemmin.

Talking Heads -yhtyeen jumalainen David Byrne, tunnettu fillariaktivisti, uskoo että meneillään on pyöräilyn vallankumous, joka tulee muuttamaan amerikkalaisten pinttyneitä käsityksiä, joiden mukaan pyöräily on joko extreme-urheilua, köyhien kulkumuoto tai lasten puuhaa. Naiset ovat Byrnen mukaan avainasemassa.

”Minä voin pyöräillä sääreni kipeiksi ilman että se tekee pyöräilystä yhtään coolimpaa, mutta kun viehättäviä naisia alkaa näkyä kellon ympäri istumassa suorina pyörillään, suuri yleisö seuraa varmasti perässä”, Byrne kirjoittaa. Hänen sanoissaan voi olla perää, sillä naiset tuppaavat olemaan tehokkaimpia trendsettereitä.

Amerikan kauneus on siinä, miten nopeasti asiat voivat täällä muuttua jos alkusysäys on tarpeeksi voimakas. Tämä on nähty ympäristötietoisuuden kanssa, jota vielä pari vuotta sitten pidettiin puunhalaajien haihatteluna, kun nyt puolestaan kaikki ovat going green.

Tuli arkifillaroinnista amerikkalaisille valtavirtaa tai ei, itse olen jo puoleni valinnut. Polkaisen aamuisin fillarini liikkeelle ja viiletän parissa minuutissa ohi ruuhkien, joissa happamat autoilijat murjottavat elämän epäoikeudenmukaisuutta. Voisin luoda heihin merkitseviä katseita ja napauttaa sormella ohimoani, mutta veikkaan heidän olevan jo tietoisia hulluudestaan.