Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Aija Salo
Ruotsiin-muuttajan sosiaaliseen verkostoon ei kuulu monta ruotsalaista.
Anu Silfverbergin romaanissa Kung Po Reima tuntee samankaltaisuutta Abdin kanssa jostain määrittelemättömästä syystä. Ehkä siksi, että he molemmat ovat hylättyjä, ulkopuolisia ja kärsiviä, joskin täysin eri tavalla. Hiukan myöhemmin Reiman tunne kääntyy päälaelleen ja muuttuu vieraudeksi ja peloksi. Siihen mennessä Abdi on kuitenkin jo muuttanut Reiman luo.
Muukalaisuuden, ulkopuolisuuden kokemus voi yhdistää maahanmuuttajia toisiinsa. Paljon yleisempää tosin lienee, että valtaväestö kuvittelee eri taustoista tulevilla maahanmuuttajilla olevan keskenään jotain yhteistä, vaikka nämä edustaisivat toisilleenkin toiseutta ja outoutta.
Sekä Belgiassa että Ruotsissa asuessani olen kokenut ulkopuolisuuden konkreettisesti, vaikka olen korkeakoulutettu, suhteellisen kielitaitoinen ja pohjoismaalaisena, valkoihoisena EU-kansalaisena varsin etuoikeutettu maahanmuuttaja. Erilaisuus tulee vastaan monissa viranomaiskontakteissa, mutta myös – ehkä kipeämmin – sosiaalisissa kontakteissa.
Mennessäni toissapäivänä raskausjoogaan eräs ryhmään kuuluva nainen hymyili minulle pukuhuoneessa. Hymyilin kiitollisena takaisin. Minusta tuntui, että hän antoi minulle lahjan. Olin muutaman Ruotsissa asutun kuukauden jälkeen jo niin tottunut siihen, että harrastustoiminta ja opiskelu ovat yksilötoimintaa silloinkin, kun ne tapahtuvat ryhmässä. En ollut löytänyt toivomiani ystäviä. Joogatunnin alkua odotellessaan äidit erikokoisine vatsoineen kököttivät kukin omalla matollaan välinpitämättömän näköisinä.
Minulle hymyillyt nainen – samoin kuin ystävällinen joogaopettaja, melontakurssilta tarttunut lounaskaverini ja muutamat kumppanini kollegat, jotka ovat kutsuneet meidät kylään – on maahanmuuttaja. Ainakin hän näyttää siltä: hän ei ole valkoihoinen perusruotsalainen. On ehkä käymässä niin kuin minulle kävi asuessani Ruotsissa edellisen kerran: sosiaalinen verkostoni koostuu toisista siirtolaisista tai muuten keskiluokkaiseen Jönsson-Ruotsiin kuulumattomista ihmisistä. Näin oli myös Brysselissä: vuoden asumisen jälkeen tunsin hädin tuskin kolme ”varsinaista” belgialaista.
Omakohtainen kokemus vieraassa maassa elämisestä, etuoikeutettunakin, herättää miettimään muualta muuttaneiden, eri vähemmistöihin kuuluvien ja muiden ”muottiin sopimattomien” kokemuksia Suomessa. Näkeekö valtaväestö koskaan omaa sokeuttaan niille rajoille, jotka se itse luo tehokkaasti yhä uudestaan ”meidän” ja ”teidän” välille? Mitä jatkuvat eronteot ja signaalit ”samanlaisesta” ja ”erilaisesta” merkitsevät niiden itsetunnolle ja itsekunnioitukselle, jotka osoitetaan toistuvasti erilaisen kategoriaan, marginaaliin?
