Teksti Erick Cabrera

Sekä Nicaraguassa että Suomessa on hiukan vaivaannuttavaa kieltäytyä alkoholista kokonaan.

Suomalaisten mieltymyksestä juopotteluun puhutaan paljon. Sanotaan, että suomalaiset juovat paljon ja epäsivistyneesti. Minultakin on monta kertaa kysytty mielipidettä täkäläisestä alkoholikulttuurista.

Mitä siihen oikein sanoisi? Ilmiö on sinänsä ihan tuttu. Myös minun kotimaassani juominen on hyvin yleinen ja suosittu harrastus. Ja sekä siellä että täällä on joskus hiukan vaivaannuttavaa paljastua tyypiksi, joka viettää mieluummin viikonloppunsa perheen kanssa kotona kuin vaappuu ukkolauman kanssa baarista toiseen.

Kun tutustun täällä Suomessa uusiin ihmisiin, he ehdottavat toisinaan, että käytäisiin oluella. Kun kerron, että en nykyisin oikein viihdy baareissa, se herättää melkoisesti huolta. Mitä sinä sitten aiot täällä tehdä? Minulta kysytään, ihan kuin Suomessa ei voisi tehdä mitään muuta kuin juoda olutta.

“Miksi sinä et juo?” Kysymyksestä paistaa läpi aito ihmetys, usein myös pettymys.

“Minä olen juonut jo kylläkseni”, vastaan. “Ei janota enää yhtään.”

Joskus suljen silmäni ja matkustan muistoissani päivään, jolloin join ensimmäisen olueni. Se oli joulukuussa vuonna 1997. Olut maistui niin pahalta, että minun piti huuhdella se alas mehulasillisella, mutta niin vain onnistuin. Seikkailuni tämän huumaavan juoman kanssa oli alkanut. Olin silloin yksitoistavuotias.

Vuodet vierivät, ja polku vei eteenpäin. Se mutkitteli läpi viinien, rommien, vodkan ja toinen toistaan mielikuvituksellisempien cocktailien. Jotkut olivat kalliimpia kuin toiset, mutta niiden kaikkien vaikutus oli sama: niistä tuli känniin.

Juomisessani ei kai koskaan ollut mitään erityisen poikkeavaa tai ainakaan mitään sellaista, jota osattaisiin pitää jollakin tavalla hälyttävänä. Sellainen reippaanpuoleinen, mutta hanskassa pysyvä juominen on Nicaraguassakin sosiaalisesti ihan hyväksyttyä. Määrät toki kasvoivat vähitellen, ja jossakin vaiheessa join joka viikonloppu ainakin pari olutta. Pystyin kuitenkin lopettamaan juomisen milloin ikinä halusin, ja kaverit, joiden kanssa istuin viikonloppuisin pimenevillä terasseilla kumoamassa rommipulloja ja olutlitroja, pystyivät siihen myös. Me kaikki palasimme maanantaina töihin hyvissä voimissamme. Me olimme kunnon kansalaisia. Ja hallitsimme juomisemme täydellisesti.

Vuosien mittaan tuli tietenkin välillä ylilyöntejä. Kaikillehan niitä sattuu joskus. Tulee otettua reippaammin. Kohtaloksesi koituu vuosisadan krapula, jota pitää seuraavana päivänä tasoitella viinaryypyllä. Tai juot vähän liikaa, käyttäydyt kuin ääliö, kaatuilet, hölmöilet ja oksennat. Kaverit joutuvat raahaamaan kotiin. Mitä noista. Ei niitä kukaan jälkeenpäin muistele, korkeintaan vähän naureskellaan.

Kun äitini näki minun törppöilevän, hän sanoi, että tuolla menolla kaataisin vielä koko elämäni vessasta alas. Mutta äiti nyt oli ylipäätäänkin liian vanhanaikainen ja katolinen ymmärtääkseen nuoren ihmisen ajanviettoa. Minä tein viikot kovasti töitä, siispä kulutin myös rahani ja vapaa-aikani ihan mihin halusin. Olihan minun hitto vie joskus rentouduttava.

Baarielämän ja juomisen ympärille kehittyy tiivis sosiaalinen kupla. Sen kirkkaan, kaarevan katon alla kelpaa pitää iloa. Juominen on mahtavan rentouttavaa, humalassa on huikean hauskaa, seuranpito ylevöittävää ja inspiroivaa, seura parasta mahdollista. Illan aikana voi tapahtua mitä tahansa. Voit saada valtavia oivalluksia, käydä elämäsi parhaan keskustelun. Tutustut uskomattoman mielenkiintoisiin tyyppeihin. Tanssit sydämesi kyllyydestä. Voit löytää vaikka elämäsi rakkauden. Naurat, laulat, iloitset, juot ja juovut elämän valtoimenaan pulppuavasta runsaudensarvesta.

Toki myös välillä kaaduin, oksensin ja itkin. Minut vietiin kotiin kainaloista retuuttaen, kännisenä kuin käki. Monta kertaa heräsin aamulla vieläkin päissäni, ilman penniäkään rahaa ja ilman pienintäkään ideaa siitä, miten olin saapunut kotiin. Mutta kupla suojeli silloinkin. Se puhdisti häpeän, ojensi käsikynkkäänsä. Hiivimme lauantaina porukalla hiljaisina miehinä torille, tilasimme isot lautaselliset keittoa ja oluet. Lusikoimme ja hikoilimme krapulaamme. Kohta jo taas nauratti. Seuraavana perjantaina tilattiin litra rommia, nostettiin malja viikonlopulle ja syöksyttiin pää edellä uuteen nousuhumalaan.

Alkoholilla ei ole kiire. Se odottelee rauhassa, tekee työtään yön pimeinä hetkinä. Se pysyttelee kulisseissa eikä pidä itsestään numeroa. Vuosien, vuosikymmenien ajan kumoat kurkkuusi juomia, jotka eivät pienessäkään määrin hallitse sinua. Juot niitä yksinkertaisesti siksi, että sinua huvittaa. Humalassa on hauskaa. Kunnes tapahtuu jotakin. Menetät hetkeksi tarkkaavaisuutesi, ja seuraavassa hetkessä huomaat sukeltavasi syvälle, niin syvälle, että et enää tiedä missä on pinta ja missä pohja.

Minulle tuli bänksit. Tulevaisuuteni oli yhtäkkiä pelkkä musta aukko, elämäni rakkaudesta ei ollut jäljellä kuin savuavat rauniot, ja jatkuva kyynelten vuodattaminen teki minut hyvin janoiseksi. Aloin juoda. Olin surullinen, millään ei ollut enää mitään väliä, eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä. Minulla ei ollut vakituista työpaikkaa. Asuin taas vanhempieni luona. Tunsin itseni täydellisen epäonnistuneeksi. Minulla oli monta hyvää syytä juoda.

Eräänä päivänä havahduin huomaamaan, että olin juonut jo jonkin aikaa joka päivä. Yhtäkkiä minua alkoi huolestuttaa. Aloin ihan tosissani miettiä, mitä olin tekemässä. Mietin kuluneita vuosia. Asioita, joita olin elämässäni tehnyt, niitä asioita, jotka jäivät tekemättä. Ajattelin tilaisuuksia, jotka olin menettänyt, niitä, joita ehkä vielä oli edessä. Alkoholia, joka sai minut tuhlaamaan ainoaa elämääni täysin merkityksettömään toimintaan. Mitä hyvää olin koskaan saanut aikaiseksi rommipullon äärellä istumalla?

Ajattelin, että ehkä minusta ei koskaan tulisi yhtä niistä Nicaraguan lukemattomista alkoholisteista, jotka sammuvat kadunkulmiin ja kulkevat talosta toiseen kerjäämässä kolikoita. Olin kuitenkin saavuttanut pisteen, jossa tunsin nahoissani alkoholin mahdin. Kaltaiseni suurkuluttajat sanovat usein: “Juon, koska pidän juomisesta ja haluan pitää hauskaa, mutta alkoholi ei ole minulle mikään ongelma. Voisin lopettaa, jos haluaisin. Ei vain ole mitään erityistä syytä.” Minä olin saapunut rajalle, jossa näin tämän selityksen ohuuden. Rajalle, jossa näin, että todennäköisesti kukaan meistä ei ole immuuni lopulliselle alamäelle. Tarvitaan vain oikeat olosuhteet.

Kun olin aikani meditoinut, päätin tehdä jotakin. Ihan mitä vain, jotta saisin huijattua itseni pois tästä sokeuttavasta, ääliömäisestä kuplasta. Ja niin minä sitten päätin kokeeksi lopettaa juomisen. Naps. Kerrasta poikki.

Kun aloin ottaa alkoholittomia ensiaskeleitani, elämässäni alkoi välittömästi tapahtua hyvin mielenkiintoisia asioita. Kun ystävät kokoontuvat yhteen, monilla on usein tapana ottaa ainakin pari olutta. Halusin kuitenkin edelleen viettää aikaa ystävieni kanssa. Mutta kun tuli aika tilata juomat, aiheutin poikkeuksetta hirveän hämmingin tilatessani jotakin alkoholitonta. Minua maaniteltiin ottamaan edes yksi olut. Toistin ystävilleni kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen, että en halunnut juoda.

Sitä mukaa, kun pullot tyhjenivät, ulkopuolisuuden tunteeni kasvoi. Ystävieni ääni kohosi, naurunremahdukset muuttuivat äänekkäämmiksi, samoja lauseita toistettiin. Keskustelu muuttui tankkaavaksi, siitä katosi punainen lanka. Eipä aikaakaan, kun koko porukka jo jokelsi toistensa suuhun pelkkää hevonpaskaa, puolihuutoa ja mielipuolen lailla hekottaen. Yritin olla osa tätä näytelmää, mutta en pysynyt mukana juonessa, vuorosanani olivat vääriä, en nauranut oikeissa kohdissa. Kohta minut jo jätettiin vaille huomiota. Olin joutunut kuplan ulkopuolelle. Istuin, join vettä ja tarkkailin.

Se, mitä näin nyt, kun olin selvinpäin, oli minulle jonkinlainen sokki. Ystävien puhe muuttui hitaaksi ja kangertelevaksi, liikkeet kömpelöiksi, silmät painuivat puoliksi umpeen. He tilasivat viimeisillä voimillaan sammaltaen lisää juotavaa, ja heidän hengityksensä löyhkäsi oluelta. Sydäntäni vihloi, kun tajusin, että tuollainen örisevä puoliapina minä olin ollut joka viikonloppu viimeiset kymmenen vuotta.

Vähitellen nämä ystäväni alkoivat kadota ympäriltäni. Minulle ei enää soiteltu. En soitellut itsekään. Tajusin, että useimmiten olimme joka tapauksessa tavanneet vain juodaksemme jotakin. Tapaamisillamme ei ollut oikeastaan mitään muuta sisältöä, ja jos olikin, muistimme sen seuraavana päivänä enää hatarasti. Minusta tuli outo lintu, erakko. Oli vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut tehdä jotakin muuta kuin istua oluella.

Vietin neljä kuukautta ilman pisaraakaan alkoholia. Sen jälkeen päätin, että tauko oli ollut riittävä, ja palasin rommipullon äärelle. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalta. En saanut humalasta entisenlaista tyydytystä. Vihasin krapuloita, jotka tekivät minut sairaaksi, ja joiden takia tuhlasin monta upeaa päivää kierimällä tuskissani sängyssä. Niiden neljän kuivan kuukauden aikana olin nähnyt vilauksen toisenlaisesta todellisuudesta, erilaisesta elämäntavasta, joka veti minua puoleensa kuin magneetti. Kaipasin aidan toiselle puolelle.

Mutta kun kerroin ihmisille, että haluaisin lopettaa juomisen kokonaan, sain osakseni vain pitkiä katseita. Moni arveli minun tulleen hulluksi. Miksi ihmeessä? Eikö sitä voisi ottaa sillä tavalla sivistyneesti? Kyllähän välillä sai hiukan juhlia ja pitää hauskaa. Elämä ilman alkoholia olisi tylsää pingottamista. Minussa oli yhtäkkiä jotakin outoa, hiukan vaarallista.

Ymmärsin, että olin ajautunut sosiaaliseen paitsioon. Maailma on niiden hiekkalaatikko, jotka juovat maljansa iloiten. Alkoholin juominen on sallittua, jopa suotavaa. Se on standardi, josta poikkeaminen tulkitaan ylpeydeksi, uskonnolliseksi fanatismiksi tai patologiseksi vakavamielisyydeksi. Jos juhlissa ei ole mitään kurkunkostuketta, se ei ole mikään juhla. Jos gourmet-aterian kyytipojaksi ei tarjota viiniä, se on kuin mikä tahansa arkilounas.

Yleensä ihmisten kanta erilaisiin maailmassa käytettyihin päihteisiin on hyvin jyrkkä ja tuomitseva. Huumeita tai kolmiolääkkeitä nappaileva ihminen on hylkiö. Television kannabisillassa MS-tautia sairastava, lääkekannabista käyttävä nuori mies herättää hihittelyä ja halveksuntaa. Mutta kun työkaveri tulee maanantaisin ja torstaisin töihin vanhalta viinalta löyhkäten, hän on nuori, vapaa ja boheemi ihminen, jolla on vielä kulmahampaita vastustaa orjuuttavaa systeemiä. Perheenäiti, joka ryystää harva se ilta hanapakkauksesta viiniä pikkutunneilla ja raportoi siitä Facebookissa, on moderni nainen, joka osaa nauttia arjen pienistä hemmotteluhetkistä. Ihmisillä on oikeus rentoutua vapaa-aikanaan. Sitä paitsi viini on hurjan terveellistä.

Ihmiset huolestuivat vasta, kun en halunnut enää juoda. Ja kuitenkin olin ollut humalassa jo jonkin aikaa joka päivä. Me kaikki tiesimme, että tämä elimistöä tuhoava, huumaava aine teki ihmisistä kaduille sammuvia, haisevia haamuja. Ne hortoilivat ympäripäissään merenrannoilla ja hukkuivat. Ajoivat autonsa ympäri, polttivat kotinsa, tappoivat, raiskasivat, löivät lapsiaan, pettivät puolisoitaan. Minä olin jo alkoholin suurkuluttaja, riskirajojen tuolla puolen. Tuhannen taistelun sissi, niin kuin meillä päin sanotaan. Mutta ainoa, jota huolestutti, oli äitini.

Niin. Ehkäpä punaviini tosiaan oli hyvin terveellistä, ja saisin sitä vältellessäni sydäntaudin joskus eläkeukkona. Minulle sillä ei ollut enää paskankaan väliä, koska olin päättänyt alkaa elää elämääni nyt enkä marinoida itseäni vähän kerrassaan kuolaavaksi zombiksi. Ja niin minä hyppäsin ulos kuplasta. Lopetin juomisen uudelleen, tällä kertaa lopullisesti.

Siitä tuli juuri äskettäin kuluneeksi kaksi vuotta. Ja arvatkaa mitä? Ne ovat olleet tosi hyviä vuosia. Koko maailma näyttää erilaiselta; aivan kuin olisin katsellut hyvin kauan elämää vanhasta putkitelevisiosta, ja joku olisi yhtäkkiä kantanut olohuoneeseeni seinän kokoisen plasmatelkkarin. Bileet väliin jättävälle tulee helposti levoton olo; tuntuu siltä, että jää jostakin paitsi ja putoaa kelkasta. Oikeasti maailma on kokonainen virta suurenmoisia asioita, jotka kulkevat ohi sillä välin, kun itse kimpoilet naurettavan pienen kuplan sisällä humalassa. Juodessa unohtuu, että nämä lyhyen elämämme päivät ovat ainutlaatuisia. Niitä ei koskaan saa takaisin.

En enää halua tuhlata niistä ainoatakaan olotilassa, joka ei ole totta. Enkä totta vie halua maata enää yhtään päivää krapulassa. Muistelen niitä lukemattomia kertoja, kun istuimme kiikkerillä terassituoleillamme, kaadoimme rommia laseihin, nauroimme huutamalla ja tunsimme itsemme vapaiksi. Nyt tajuan, että elin paksussa valheessa. Me emme olleet vapaita, vaan sokeita. Suljimme silmät elämän runsaudelta ja koulutimme itsemme ajattelemaan, että humala oli parasta, mitä elämä saattoi tarjota.

Minä tiedän nyt jotakin uutta. Tiedän, että sen kuplan ulkopuolella on kokonainen universumi, valtava, suurenmoinen, täynnä värejä ja elämää. Asioita, joita en osannut uneksia. Naurua, joka ei pulppua hermomyrkyn aikaansaamasta aivokemiallisesta reaktiosta, vaan sydämestä. Itkua, joka ei ole tyhjää humalaisen jollotusta, vaan puhdistavaa, hoitavaa surua. Pitkiä, viileitä lauantaisia aamuja, jolloin herään ennen kuutta, olen ihan virkeä ja voin loistavasti. Peittelen vaimon, silitän pojan pikkuista päätä ja hiivin hiljaa ulos. Poljen hiljakseen polkupyörällä kaupungille ihan vain ulkoillakseni, poimin talteen muutaman tyhjän tölkin, haistelen viileää, hyväntuoksuista ilmaa.

Tiedän, että vanhat kaverini muistelevat vieläkin haikeana sitä ihmistä, joka jätti terassille tyhjän tuolin ja katosi. Olin taatusti heidän mielestään hyvä kaveri humalassa. Sitä hauskaa seuramiestä, jonka kanssa voi viettää ratkiriemukkaita iltoja, ei enää ole. Tilalle on ilmestynyt arkinen ilmestys ihan tavallisessa toppatakissaan, villapipo päässä, mustan mummopyörän selässä. Vähän ujo, vähän outo, hitaasti lämpeävä tyyppi. Tylsimys, jonka kanssa ei voi käydä edes baarissa.

Kello on kuusi aamulla. Linnut virittelevät lauluaan. Tienvarsia koristavat tyhjät tölkit, jotka edellisyön juhlakansa on pudotellut kulkureiteilleen kuin lehmä jätöksensä. Joku sai niistä päänsä kipeäksi, minä saan niistä kymmenen senttiä kappale. Kylänraitilla polkee onnellinen hullu.

Alcohol make you drunk, man. It don’t make you meditate, it just make you drunk. (Bob Marley)

Käännös: Nina Sarell