Teksti NHL

Dokumentti I Am Divine kertoo 160-kiloisesta miehestä, josta tuli maailman kaunein nainen.

Divinen (1945–1988) tarina on ajankohtainen monestakin syystä. Suomessa keskustellaan taas koulukiusaamisesta #kutsumua-kampajan jälkimainingeissa. Voi olla, että ylipainoinen ja feminiininen Harris Glenn Milstead olisi yhtä koulukiusattu vuoden 2014 Suomessa kuin hän oli 1950-luvun Yhdysvalloissakin.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähtävässä dokumentissa I Am Divine (2013) käydään läpi yhdysvaltalaisen näyttelijä-laulaja Divinen elämä ulkopuolisesta lapsesta juhlituksi ikoniksi. Jeffrey Schwarzin elokuva on lämminhenkinen ja toimiva, mutta myös hieman yksipuolinen järjestäessään Divinen ystävät ja tutut puolentoista tunnin mittaiseksi puhuvien päiden enkelikuoroksi. I Am Divine onnistuu silti piirtämään selkeän kuvan epäpoliittisesta miehestä, joka eli epätavallisen poliittisen elämän melkein tahattomana tabujen rikkojana.

Glenn syntyi vuonna 1945 Baltimoren esikaupungissa Marylandissa Frances ja Harris Milsteadin keskiluokkaisen varakkaaseen perheeseen. Glenn oli perheen ainoa lapsi ja jopa omasta mielestään pilalle hemmoteltu niin ruualla, rakkaudella kuin tavarallakin.

Herkkä ja pullea pikkupoika, joka tykkäsi elokuvatähdistä ja kukista sai koulussa osakseen julmaa kiusausta. 1950-luvun Amerikassa miehille oli tasan yhdenlainen muotti: reipas, maskuliininen ja urheilullinen. Glenn oli tietenkin tämän täydellinen vastakohta, ja jatkuvasti sinimusta hakkaamisesta ja tönimisestä. Glennin isä ja äiti tekivät kaiken, mitä tuon ajan rakastavat vanhemmat osasivat erilaisuuden edessä tehdä: lähettivät lapsensa psykiatrille ja lääkäriin. Perheen yhteisistä yrityksistä huolimatta Glenn ei kuitenkaan muuttunut normaaliksi.

Glennin konservatiivinen elämä alkoi saada uusia, psykedeelisempiä sävyjä hänen tutustuessaan 18-vuotiaana naapurustossa asuvaan John Watersiin. Uusien ystäviensä Watersin ja kampaaja David Locharyn kanssa hän alkoi hengata hippipaikoissa ja homobileissä, harrastaa dragia ja polttaa pilveä. Myymälävarkauksien ja pilvenpolton lomassa kaveriporukka alkoi myös kuvata kokeellisia lyhytelokuvia Watersin mummon lahjoittamalla 8 millimetrin elokuvakameralla. Elokuvien tähdeksi oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto.

Glenn oli aina ollut kiinnostunut elokuvista, Hollywoodista ja sen glamourista. Osallistuessaan teini-ikäisenä salaa drag-kilpailuihin oli Glennin suurin innoittaja ollut hänen rakastamansa Elizabeth Taylor. Glenn joutui kuitenkin huomaamaan, että muut kuningattaret eivät juuri arvostaneet hänen sadan kilon Liz Tayloriaan.

Watersin lyhytelokuvat kuvattiin kaveriporukalla, joka kutsui itseään nimellä Dreamland. Filmit olivat kokeellisia ja shokeeraavia ja varsinkin aluksi selvästi Andy Warholin taide-elokuvien innoittamia.

Elokuvia varten Glenn ja David Lochary kehittelivät uuden, anarkistisen drag-lookin, jossa Glennin painoa pyrittiin pikemminkin korostamaan sen peittelyn sijaan. Waters taas näki tulevassa tähdessään muutakin kuin koomisen pinnan. Kirjoittaessaan elokuviensa hahmoja hän yritti päästä Glennin aina rauhallisen ja kohteliaan kuoren alle ja vapauttaa koulukiusaamisesta syntynyttä patoutunutta raivoa. Näistä jännitteistä ja meikkileikeistä alkoi hahmottua olento nimeltä Divine.

Lopullisesta, klassisesta Divine-lookista vastasi pukusuunnittelija-maskeeraaja Van Smith. Hän ajoi Watersin kolmannen kokopitkän elokuvan Pink Flamingosin kuvauksia varten Glennille kokonaan uuden hiusrajan, jotta hirviömäiselle meikille saataisiin mahdollisimman paljon tilaa. Lopputulos oli surrealistinen yhdistelmä Jayne Mansfieldia, Godzillaa, klovnia ja vamppia.

Tässä vaiheessa Glennin vanhemmat alkoivat huolestua siitä, mitä heidän kaljuksi ajellun ja työttömän poikansa elämässä oli oikein tapahtumassa. Glenn päätti kertoa heille kaiken alkaen pilvenpoltosta ja homoudestaan. Frances Milstead sai hysteerisen kohtauksen ja käski poikaansa muuttamaan kotoa.

Divine olikin jo valmis lentämään pesästä. 70-luvun alkupuolella sana Pink Flamingosista ja sen valtavasta tähdestä oli alkanut kiiriä Baltimoren rajojen ulkopuolelle. Filmiä kuvatessaan Waters ja Dreamland-tiimi olivat halunneet tehdä ”maailman törkeimmän elokuvan”. Viestin perillemeno päätettiin varmistaa legendaarisella loppukohtauksella, jossa Divine pistää suuhunsa kadulle kakkaavan koiran ulosteen. Waters tiesi, että ainoa tapa taata elokuvalle julkisuutta olisi saada ihmiset yksinkertaisesti puhumaan siitä.

Temppu toimi ja elokuva löysi yleisönsä New Yorkin ja Los Angelesin underground-elokuvateattereista, joissa punkkarit, homot, hipit ja pintaliitäjät osasivat pian jokaisen repliikin ulkoa. Divinesta oli tulossa kovaa vauhtia kulttitähti.

Ensimmäinen vierailu Los Anglesissa vuonna 1970 avasi Divinen silmät suurelle maailmalle ja sen mahdollisuuksille. Pink Flamingosin kuvausten jälkeen Divine lensi Cockettes-drag-ryhmän kutsumana täydessä tällingissä kaupunkiin ja sai lentokentällä elokuvatähden vastaanoton.

Cockettesin tuottamat näytelmät Journey to the Center of Uranus ja Women Behind Bars, sekä pääosa Watersin uudessa Female Trouble-elokuvassa vahvistivat Divinen mainetta kulttisuosikkina. Divine edisti itse asiaa juoksemalla jokaisissa kissanristiäisissä ja etsiytymällä aktiivisesti Andy Warholin ja Liza Minnellin kaltaisten ”oikeiden” tähtien kainaloon ja valokeilaan.

Vaikka menestys oli suloista, Divinelle ei riittänyt asema juhlittuna underground-suosikkina. Hän halusi enemmän. Uuden managerinsa Bernard Jayn johdolla tähti laajensi 70-luvun lopulla repertuaariansa musiikkiin. Divine ei varsinaisesti osannut laulaa, mutta homodiscon pioneerin, tuottaja Bobby Orlandon avulla onnistuttiin levyttämään Shoot Your Shot -single, joka nousi discolistoille ympäri Yhdysvaltoja. Myöhemmät levytykset Bobby Orlandon ja brittiläisen Stock-Aitken-Waterman-tiimin kanssa pitivät Divinen listoilla, ja niiden menestys takasi klubikeikkoja niin paljon kuin laulaja vain jaksoi tehdä. Managerinsa mukaan Divine olikin 80-luvun alussa yksi eniten keikkailevista artisteista koko maailmassa.

Kirjassaan Not Simply Divine manageri Bernard Jay tarjoaa I Am Divine -dokkaria rosoisemman kuvan Divinesta. Tuhlailusta ja pilvenpoltosta riippuvainen artisti ei ollut aina helpoin työnantaja, ja Jay joutui välillä käyttämään kaikki keinot kangetakseen mukavuudenhaluisen tähtensä lavalle. Lavalle oli kuitenkin mentävä, koska Divine tuhlasi rahaa melkein nopeammin kuin sitä tienasi.

Divinen ainoa vierailu Suomessa antaa kuvan laulajan huimasta keikkailutahdista. Divine, assistentti, manageri ja taustanauhat saapuivat Suomeen juhannuksen alla 1985. Divinelle oli buukattu seuraavaksi kuudeksi illaksi kuusi keikkaa kuudessa eri kaupungissa. Seuraavat vuorokaudet kyllästynyttä drag-tähteä kyysättiinkin ympäri Suomea henkilöautoilla ja pienlentokoneella. Divine veti rutinoituneen ammattimaisesti törkysettinsä ällistyneen suomalaisnuorison silmien edessä muun muassa Joensuun hotelli Kimmelin yökerhon lavalla ja Jyrkkäkosken juhannus -tapahtumassa. Suomesta Divine lensi Lontoon kautta Tel Aviviin seuraaville keikoilleen.

Tämänkaltainen kiertäminen oli kuluttavaa, mutta samalla se oli välttämättömyys underground-tähdelle, jolta puuttui isojen studioiden ja levy-yhtiöiden rahallinen tuki.

Divine kuoli yllättäen maaliskuussa 1988, uransa aallonharjalla. Kova työtahti, epäsäännölliset elämäntavat ja klubien usein surkeat esiintymisolosuhteet olivat rasittaneet jo vuosia Divinen valmiiksi ylikuormitettua fysiikkaa. Laihduttaminen oli aina ollut hänelle vaikeaa. Kyllästyttävä keikkaelämä pikemminkin ajoi Divinea syömään ja pössyttelemään kahta kauheammin.

Kuollessaan Divine oli silti suhteellisen onnellinen mies. Vuosia kestänyt välirikko vanhempien kanssa oli korjaantunut ja poikansa menestyksestä ylpeät, liikuttuneet Harris ja Frances olivat jopa osallistuneet Divinen tuoreimman Hairspray-elokuvan ensi-iltaan. Divinelle itselleen tämä oli tärkeää: hän oli ikuinen mammanpoika, jota yhdeksän vuoden mykkäkoulu oli satuttanut pahasti.

Näyttelijänä tunnustusta janonnut tähti oli juuri saanut erinomaiset arvostelut hyvin menestyneestä Hairspraysta ja lentänyt Los Angelesiin nauhoittamaan ensimmäistä mainstream-televisiorooliaan hittisarja Pulmusissa.

Iloinen ja innostunut Divine menehtyi nukkuessaan vain päivä ennen kuvausten alkua. Hautajaisiin Pulmusten tiimi lähetti kukka-asetelma viestillä: ”Jos et halunnut tätä duunia, niin miksi et vain sanonut meille?” Divine nauratti kuolleenakin.

Vaikka monet erehtyivät aikoinaan niputtamaan Divinen yhden tempun poniksi, oli hän lopulta paljon enemmän kuin vain mies mekossa. Divine tajusi roolinsa ytimen: sen, että yleisö halusi tulla solvatuksi ja järkytetyksi. Yleisö halusi nähdä paksun, neitimäisen homon koston. Sen, kuinka heikoimmasta pullukasta oli kasvanut hirviö, joka nyt huojui valtavana heidän edessään valmiina tallomaan kaikki kiusaajansa liiskaksi, niin kuin vain valkokankaan hirviöt osaavat.

Omista traumoistaan huolimatta Divine oli valmis asettumaan jokaisen uuden elokuvan, keikan, levytyksen ja haastattelun myötä tulilinjalle. Vanhoissa keikkatallenteissa lavalla hytkyy kimalteleva energiapallo, törkyturpa, jolla on täydellinen komediallinen ajoitus ja likainen suu. Divinen taika oli se, kuinka helposti hän sai meidät unohtamaan, että loppujen lopuksi kyseessä oli vain näytelmä.

Mistä nämä ihmiset tulevat? Minne he menevät, kun aurinko laskee? Eikö ole olemassa jokin laki tai jotain? (-Rex Reed)

Arvioidessaan Female Trouble -elokuvaa ja Divinen kiistämättä parasta roolisuoritusta elokuvakriitikko Rex Reed kiteytti tavallisen Amerikan suhteen elokuvan hahmoihin ja samalla sen tekijöihin, jotka olivat hänelle – kunnolliselle perusamerikkalaisille heterolle – vain joukko outsidereita, hylkiöitä, homoja, transuja, friikkejä ja huoria.

Vaikka Watersin elokuva olivat fantasiaa, ne heijastivat oudolla tavalla myös elämää marginaalissa, yhteiskunnan paariana. Näitä ulkopuolisia Divine edusti valkokankaalla mutta myös todellisessa elämässä. He ostivat hänen levyjään, tulivat hänen keikoilleen ja jonottivat keskiyön näytöksiin katsomaan Pink Flamingosia. He tiesivät, että paskan syöminen ei ole iso juttu, jos olet joutunut syömään paskaa koko elämäsi. He nostivat Divinen kanssa keskisormen maailmalle ja mylvivät ihastuneena kuorossa, kun Divine päätti keikkansa joka ilta samalla tavoin: kiittäen yleisöään ja universumia, sekä hyvässä että pahassa: ”good night and fuck you, fuck you all very much”.

Janne Siironen

I Am Divinen näytökset Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä 21.9., 22.9. ja 26.9.