Teksti Erick Cabrera

Ihan kuin äitienpäivä olisi ollut ihan tavallinen päivä. En kuullut äideille omistettuja lauluja, eikä kaupunkia oltu koristeltu sydämillä.

Yhtenä äitienpäivänä meidän koulussa San Miguelitossa esitettiin näytelmä, joka sai kaikki itkemään. Näytelmässä oli nainen, jolla oli yksi poika. Pojan isä oli häipynyt. Äiti käytti kaiken aikansa ja energiansa, jotta voisi lähettää poikansa kouluun. Hän halusi, että pojasta tulisi kunnon mies. Niinpä hän paiski töitä siivoojana.

Kun poika sai peruskoulun päätökseen, hän halusi opiskella jotain mitä pystyi opiskelemaan vain ulkomailla. Äiti onnistui jollakin ihmeen konstilla paiskimaan niin paljon töitä, että poika saatiin lähetettyä opiskelemaan. Joka kuukausi hän lähetti pojalle rahaa opintoihin. Poika oli yksi luokkansa parhaista opiskelijoista.

Sitten olikin jäljellä enää valmistujaiset. Äiti ei voinut osallistua valmistujaisjuhliin, koska hänellä ei ollut rahaa. Hän raatoi töissä voidakseen lähettää pojalleen vielä 200 pesoa, jotta hän ostaisi lentolipun ja palaisi kotiin.

Kun poika sai valmistujaisdiplominsa, hänestä tuntui, että se ei ollut hänen vaan äidin. Hän oli kauhean surullinen, koska äiti ei ollut hänen juhlissaan. Koska hän oli niin hyvä oppilas, yliopisto maksoi hänen kotimatkansa. Hän saapui kotiin iloisena ja koputti oveen. Hän halusi nähdä äitinsä ja kiittää häntä kaikesta. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hän kysyi naapurilta, missä hänen äitinsä mahtoi olla. Naapuri kertoi hänelle, että äiti oli kuollut kaksi päivää sitten. Naapuri kertoi, että kuollessaan äidillä oli ollut kädessään kaksisataa pesoa ja lappu, jossa sanottiin, että ne pitäisi lähettää hänen pojalleen, jotta hän pääsisi kotiin.

Jotenkin se näytelmä ja tunnelma tuona päivänä jäi minulle mieleen. Se oli hyvin nicaragualainen tapa juhlia äitienpäivää. Sellaisia näytelmän äitejä on olemassa myös ihan oikeasti. Äidit pystyvät tekemään lastensa eteen melkein mitä tahansa. He haluavat joskus niin kovasti auttaa lapsiaan toteuttamaan unelmansa, että he jättävät omat tarpeensa kokonaan taka-alalle. Ja tapahtuipa mitä tahansa, he eivät hylkää lapsiaan. Mutta entäs, kun tulee lasten vuoro muistaa äitejään?

Tänä vuonna juhlin äitienpäivää kahdesti. Toissa sunnuntaina oli suomalaisten äitien päivä, ja Nicaraguassa äitienpäivää juhlitaan 30. päivä. Se sopii minulle mainiosti. Minun mielestäni äideille voi vallan hyvin omistaa useammankin päivän vuodesta.

Nicaraguassa äitienpäivä on iso juhla. Perhe kokoontuu yhteen, äiti saa kasoittain lahjoja, serenadeja ja hellittelyä. Radioissa on äideille omistettuja ohjelmia ja sanomalehdissä on artikkeleita äideistä. Kouluissa esitetään näytelmiä, runoja ja tansseja, on ruokaa ja lahjoja. Samana päivänä jaetaan myös todistukset. Se tekee päivästä myös pikkuisen hankalan niille, joilla ei sinä vuonna satu olemaan erityisen hyviä uutisia äidille. Kun olin koululainen, se oli joskus ainoa asia, joka ei mennyt äitienpäivänä ihan nappiin. Yritimme kyllä opiskella ahkerasti, että äiti ei tulisi omana päivänään surulliseksi huonoista numeroistamme.

Tätä taustaa vasten suomalaisten tapa juhlia äitienpäivää tuntui minusta todella kummalliselta. Ihan kuin se olisi ollut ihan tavallinen päivä. Kaduilla eivät kaikuneet hyvän äitienpäivän kuulutukset, en kuullut äideille omistettuja lauluja, eikä kaupunkia oltu koristeltu sydämillä, joihin painetut tekstit olisivat julistaneet rakkautta äideille.

Oli vaimoni ensimmäinen äitienpäivä; juhlimme sitä, että hän oli antanut elämän pikku pojallemme. Mutta kun kuljin kaduilla ja etsin jotakin äitienpäivästä muistuttavaa, en nähnyt oikein mitään. Minusta tuntui ihan siltä niin kuin kukaan ei haluaisi juhlia koko asiaa. Epäilykseni vahvistuivat, kun minulle kerrottiin, että kaikki miehet eivät halua muistaa vaimojaan äitienpäivänä, koska vaimo ei ole heidän äitinsä.

Menimme syömään. Väkeä oli paljon, mutta silti tunnelma ei ollut erityisen juhlava. Äideille jaettiin ilmaista jäätelöä. Jäätelöä? Hetken ajan jopa ajattelin, että ehkä suomalaiset eivät arvosta äitejä. Minun mielestäni äideille pitäisi osoittaa huomattavasti enemmän rakkautta. Mutta on totta, että aina tärkeintä ei ole kyydittää häntä syömään ravintolaan tai ostaa hänelle kukkia ja kortteja. Joskus on tärkeämpää vain sanoa, että rakastaa häntä. Ja kaikkein tärkeintä on antaa äideille vähän vastarakkautta kiitokseksi siitä, mitä he ovat tehneet. Aika usein he eivät varmaan kaipaa niinkään paljon kylän suurinta kukkakimppua tai isoa lahjaa kuin vähän rakkautta, hellyyttä ja ymmärrystä perheeltään.

Se, miksi Nicaraguassa juhlitaan äitejä niin suureellisin menoin, johtuu monesta asiasta. Ihan pienin seikka ei ole katolinen kirkko, joka on nostanut keskiöön Kristuksen äiti Marian. Yksi asia on tietenkin myös se, että Nicaraguassa on paljon äitejä. Perheet ovat suuria, ja arki pyörii usein äitien ja isoäitien voimin.

Suomalaiset naiset tulevat äideiksi vasta hankittuaan ensimmäisen vakituisen työpaikkansa tai vähintään opiskeltuaan ensin sydämensä kyllyydestä. Nicaraguassa äidiksi tullaan tavallisesti 16–30-vuotiaina. Yli kolmekymppinen nainen, jolla ei vielä ole lapsia, herättää usein vähän kummastusta, mutta 15-vuotias äiti ei ole mikään harvinaisuus. Monen äidin ainoa ammatti on olla äiti. Yksinhuoltajiakin on paljon. Äitiys ei ole nicaragualaiselle tervetullut sapattivapaa elämänvaiheessa, jossa ei ole enää mitään ammatillisia intohimoja. Se on työ, jonka tekijä kantaa usein harteillaan hyvin raskasta taakkaa.

Minun äitini sai ensimmäisen lapsensa 16-vuotiaana – iässä, jossa hänellä ei taatusti ollut pienintäkään ideaa siitä, mitä se häneltä vaatisi. Jokainen voi kuvitella, millaista on olla kokonaisen jalkapallojoukkueen äiti ilman minkäänlaista koulutusta tai elämänkokemusta, rinnalla mies, joka on ihan yhtä kokenut ja koulutettu. Ja silti tehtäväsi on ruokkia ne kaksitoista lastasi joka päivä ja suojella heitä vaaroilta kuin kanaemo. Tehtävä ei ollut helppo. Se teki äidistäni kovan. Vielä tänäkään päivänä hän ei juuri ilmaise tunteitaan, ei varsinkaan niitä positiivisia.

Jos totta puhutaan, niin minun ja äidin suhde ei ole koskaan ollut mikään maailman läheisin ja hellin. Hän ei ole aina osannut olla mikään maailman paras äiti. Silti soitan hänelle joka viikko ja kysyn miten hän voi, koska omalla, erityisellä tavallaan hän on minulle hyvin rakas. Synnyin hänestä, ja hän antoi minulle sen, minkä niissä olosuhteissa pystyi.

Äiti on oikea pokerinaama, ja hänen on niin vaikeaa näyttää tunteitaan, että joskus luulen, ettei hänellä edes ole sellaisia. Mutta viimeisenä päivänäni Nicaraguassa, kun olin pakannut tavarani ja menin käymään hänen luonaan hyvästelläkseni hänet, hän karkasi takapihalle itkemään. En ole ikinä sanonut äidilleni, että rakastan häntä. Mutta sinä päivänä menin hänen peräänsä, rutistin hänet syliini ja sanoin, että tykkään hänestä ihan hirveän paljon. Kun ajattelen sitä hetkeä, tekee mieli itsekin itkeä. Haluaisin halata äitiä ja kertoa, miten ikävä minulla on häntä, ja että hän on aina ajatuksissani, vaikka tapamme elää ja nähdä asiat olisi kuinka erilainen.

Minulla on nyt oma perhe, ja perheeseemme kuuluu myös yksi äiti. Sanon joskus leikilläni, että vaimoni on toinen äitini – omalla tavallaan hän jatkaa siitä, mihin oma äitini jäi. Voin puhua hänen kanssaan ihan kaikesta, myös näistä vähän surullisemmista asioista. Mikä ihmeellisintä, olen nähnyt hetken, jona hänestä tuli äiti. Sinä päivänä, kun poikamme syntyi, hän taisteli itsensä äidiksi yhtä aikaa vahvana, hellänä ja päättäväisenä. Hän on äiti sanan jokaisessa merkityksessä. Juhlin tämän naisen kanssa ilolla äitienpäivää. Halusin jollakin tavalla kiittää häntä siitä suuresta äitiyden työstä, jota hän tekee joka päivä poikamme kanssa. Ajattelen myös, että haluan olla pojalleni esimerkkinä – haluaisin välittää omalla käytökselläni hänelle ajatuksen siitä, miten äitiä ja naisia tulee rakastaa ja kunnioittaa. Että häntä ei koskaan hävettäisi sanoa äidilleen rakastavansa tätä.

Mutta ehkä meidän on viisaampi juhlia kunnolla vasta kymmenen päivän päästä, nicaragualaisin menoin. Saako täältä muuten mistään vaaleanpunaisia sydänilmapalloja?

Suomentanut Nina Sarell.