Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Kristiina Koivunen
Pääministeri Erdogan haluaa Ottomaanien imperiumin takaisin.
Turkissa parhaillaan menossa oleva historiallinen rauhanprosessi on saanut vain vähän huomiota suomalaisissa tiedotusvälineissä. Kyseessä on täydellinen muutos Turkin suhtautumisessa kurdien vaatimuksiin ja Kurdistanin työväenpuolueeseen PKK:hon. Nyt vireillä olevat neuvottelut on ensimmäinen kerta, kun Turkin hallitus suostuu neuvottelemaan PKK:n kanssa, jota se on aiemmin kutsunut terroristijärjestöksi. PKK:lla on ollut useita yksipuolisia aselepoja 1990-luvun alusta lähtien, mutta hallitus ei ole noteerannut niitä mitenkään.
PKK:n tiekartaksi kutsuma rauhansuunnitelmaa on edennyt PKK:n vangitun johtajan Abdullah Öcalanin johdolla. Ennen kuin Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan toi rauhansuunnitelman julkisuuteen viime vuoden vaihteessa, kulissien takana käytiin salaisia neuvotteluja muun muassa Oslossa ja Imralin vankilasaarella, joissa Turkin tiedustelupalvelun johtaja Hakan Fidan on viettänyt useita päiviä. Salaisia neuvotteluja kutsutaan Oslo-prosessiksi.
Kurdeille niiden tähänastinen huipennus on kurdien uuden vuoden juhlana, newrozina, 21. maaliskuuta Amedissa (turkiksi Diyarbakir) luettu Abdullah Öcalanin teksti, jossa hän julisti aselevon. Kaksi miljoonaa ihmistä oli kokoontunut kuuntelemaan sitä.
Sen jälkeen prosessi on edennyt Turkissa suunnitelmien mukaisesti, mutta kireässä ilmapiirissä. Vuosikymmenten mustamaalauksen jälkeen kumpikaan osapuoli ei luota toiseen. Kolme kurdipoliitikkoa murhattiin Pariisissa vain pari päivää sen jälkeen, kun Turkin viranomaiset olivat kertoneet julkisuudessa rauhansuunnitelmasta.
Aselevon julistamisen jälkeen seuraava tärkeä etappi oli viime keskiviikkona, toukokuun kahdeksantena päivänä, jolloin PKK:n aloitti joukkojen vetäminen Turkista Irakiin, Qêndilin vuoristoon. PKKn mukaan järjestö toimii suunnitelman mukaisesti. Pääministeri Erdoganin mielestä päivässä ei ollut mitään erityistä.
Turkin kurdikysymyksen (eli kurdien Turkki-kysymyksen) juuret löytyvät ensimmäisen maailmansodan ajoilta, jolloin kurdit eivät pystyneet perustamaan itsenäistä valtiota, kun romahtaneen ottomaanivaltion maita jaettiin. Ottomaanien alaisuuteen kuuluneiden kurdien maat pilkottiin kolmen uuden valtion – Turkin, Irakin ja Syyrian – kesken. Tätä kutsutaan Kurdistanin toiseksi jaoksi.
Ensimmäinen jako tapahtui vuonna 1514. Siihen asti kaikki kurdit olivat asuneet Safavidien imperiumissa eli Persiassa. Tuolloin valtiot eivät olleet keskusjohtoisia, vaan suurvaltojen vähemmistökansatkin elivät melko autonomisissa oloissa. Ottomaani-imperiumin valtiaat, joita kutsutaan suomeksi osmaneiksi eikä ottomaaneiksi, laajensivat valtakuntaansa voimakkaasti 1500-luvulla. He liittoutuivat sulttaani Selimin johdolla autonomisen Bitlisin kurdiemiraatin hallitsijan Mir Idrisin kanssa. Kurdinkielinen sana mir tarkoittaa prinssiä. Mir Idris sai mukaansa useita kurdiprinssejä ja he voittivat yhdessä sulttaani Selimin kanssa Safavidit. Suurin osa Kurdistanista siirtyi osmanien alaisuuteen. Sulttaani Selim tunnusti kuusitoista autonomista kurdiemiraattia, ja ne saivat verovapauden vastineeksi ottomaanivaltion itärajan puolustamisesta. Seuraavat kolmesataa vuotta olivat ottomaanivaltion osana olevalle Kurdistanille kukoistuksen aikaa. Kurdistan oli tuolloin omavarainen ja vauras maanviljelyalue, josta vietiin maataloustuotteita Eurooppaan ja Pietariin asti.
Ottomaanivaltion kukoistus kesti 1800-luvulle asti. En käsittele sitä tässä, vaikka se olisi kiinnostava aihe. 1800-luvun alussa osmanien vaikeudet olivat yhä ilmeisempiä. Imperiumeilla näyttää olevan tietty elinkaari, ne voivat kestää kauan, mutta eivät loputtomiin – Rooman imperiumi, Venäjän tsaarivalta ja Itävalta-Unkari ovat esimerkkejä suurvalloista, jotka Ottomaani-imperiumin ohella tulivat aikanaan tiensä päähän. Ottomaanivaltion ongelmat olivat taloudellisia ja sotilaallisia – nämä asiat olivatkin saman kolikon kääntöpuolia: hallinnon otteen heiketessä asukkaat alkoivat kapinoida eri puolilla suurvaltaa, ja kapinoiden kukistamiseksi osmanit kasvattivat armeijaa ja velkaantuivat varustaessaan sitä. Näin kierre oli valmis. Vuonna 1839 aloitettu hallinnon keskittämiskampanja Tanzimat ei pelastanut imperiumia, ja 1900-luvun alussa sen maat jaettiin vähitellen useassa rauhansopimuksessa, joita ovat muun muassa Sykes–Picot-sopimus, Mudrosin rauhansopimus, Versaillen rauhansopimus, Sevrèsin rauhansopimus ja Lausannen rauhansopimus.
Lausannen sopimus vuodelta 1923 on Turkin tasavallan perustamisasiakirja, jossa määritellään sen rajat. Turkkilaisten oli totuteltava siihen, että heidän maansa ei ole enää mahtava suurvalta, vaan tavallinen valtio muiden osmanien maille perustettujen maiden joukossa. Tämä on ollut heille vaikeaa, monet kaipaavat mennyttä loistoa takaisin. Pääministeri Erdogan on eräs heistä.
Määrätietoinen ja vahva Erdogan on ensimmäinen Turkin johtaja tasavallan perustamisen jälkeen, joka on uskaltanut kyseenalaistaa kemalistisen ideologian, jolle Turkin tasavalta perustuu. Mustafa Kemal Atatürkin, ottomaanivaltiossa toimineiden nuorturkkilaisten johtajan ja uuden valtion ensimmäisen presidentin, ideologiasta tunnetaan parhaiten valtion ja uskonnon täydellinen erottaminen, jota symbolisoi huivikielto. Turkin tasavallan perustamiseen asti Konstantinnopolissa (nykyään Istanbul) toimi kalifaatti, islamilaisen maailman uskonnollinen keskus. Tultuaan presidentiksi Atatürk lakkautti sen ensitöikseen. Kristillisessä maailmassa vastaava asia olisi, että Italian presidentti lakkauttaisi Vatikaanin. Atatürk antoi Saudi-Arabian vanhoillisille muslimeille hyvät asemat kilpailussa sunni-islamilaisen maailman johdosta.
Erdogan on pystynyt kumoamaan huivikiellon ja monia muita Kemal Atatürkin päätöksiä. Kyse on enemmästä kuin Turkin muuttamisesta islamilaiseksi valtioksi – Erdogan ihailee ottomaanien ajan ilmapiiriä, ja haluaa palauttaa turkkilaisille menneen loiston:
”Erdogan haluaa uudeksi sulttaani Selimiksi, joka rakentaa uuden ottomaanien valtakunnan”, kertoo Turkissa asuva kurdimies nimettömässä haastattelussa Etelä-Kurdistanin pääkaupungissa Hewlêrissa (arabiaksi Erbil). Sulttaani Selim teki yhteistyötä kurdiprinssi Idrisin kanssa, ja Erdogan näyttää valinneen saman strategian. Myös Kemal Atatürk vakuutti Lausannessa vuonna 1923 tekevänsä yhteistyötä kurdien kanssa, mutta hän unohti lupauksensa kotimatkalla ja määräsi entiset yhteistyökumppaninsa hirtettäviksi.
Erdoganin neuvotteluhalukkuutta on länsimaisissa tiedotusvälineissä perusteltu hänen halullaan päästä Turkin presidentiksi ensi vuoden kesällä pidettävissä vaaleissa. Kyse on enemmästä:
”Jos rauhanprosessi onnistuu, Turkissa vapautuu valtavasti voimavaroja käytettäväksi sen vaikutusvallan lisäämiseen ulkomailla. Turkki tulee kääntämään selkänsä Euroopan Unionille, jonka ovella se on kolkutellut tuloksetta viisikymmentä vuotta. Turkki suuntautuu Lähi-itään, johon se kulttuurisesti kuuluu”, selittää kurdimies. Turkin aktiivisuus Syyrian arabiopposition tukemisessa on osa tätä strategiaa. Enemmistö syyrialaisista on sunnimuslimeja, kuten Erdoganin johtaman AKP-puolueen kannattajatkin, sen sijaan Syyrian nykyinen johto on shiia-muslimeja. Edogan näyttää haluavan takaisin sekä Ottomaanien imperiumin että kalifaatin.
”Tämä rauhanprosessi on Turkille viimeinen mahdollisuus ratkaista kurdikysymys rauhanomaisesti”, selittää kurdimies Hewlêrissa.
”Jos rauhanneuvottelut epäonnistuvat, Turkkiin tulee täysimittainen sisällissota turkkilaisten ja kurdien välille. Kotikaupungissani Amedissa ihmiset ovat todella turhautuneita tilanteen hitaaseen etenemiseen”, hän selittää ja jatkaa:
”PKK:lla on kymmenentuhatta sissiä, mutta se saa helposti määrän nostettua sataantuhanteen. Monet nuoret ovat valmiita tarttumaan aseisiin kaupungeissa, kun mitään ei näytä muuten tapahtuvan”, hän selittää. Tämä on jo nyt tilanne joissakin Irakin rajan läheisyydessä olevilla paikkakunnilla, jotka ovat Turkin armeijan valvonnassa vain valoisan aikaan; illalla monet miehet kaivavat esiin kalashnikovinsa.
”Turkille käy kuten Jugoslavialle, jos rauhanneuvottelut epäonnistuvat”, kurdimies toteaa haastattelun lopuksi.
