Teksti Erick Cabrera

Ajattelin hyvin kauan, että en ikinä menisi naimisiin. Mutta tässä sitä nyt ollaan.

Vaimoni ja minä lähdimme eräänä päivänä Masayan kaupungin käsityötorille. Siellä kuljeskellessamme pistäydyimme kojuun, jossa eräs iäkäs herrashenkilö myi käsin kaiverrettuja puuastioita, nahkalompakoita, kudottuja värikkäitä pikkulaukkuja, kahvia pienissä juuttipussukoissa, rommia, puulaatikoihin kauniisti aseteltuja sikareita – kaikenlaista tavaraa, jota turistit tapaavat ostaa Nicaraguasta kotiinviemisiksi.

“Kaikki hintalaput, joita näette, ovat vain viitteellisiä. Voimme neuvotella teille kukkarollenne sopivan hinnan mistä tahansa tuotteesta”, hyvältä myyntitykiltä vaikuttava lippalakkipäinen vanhaherra lupasi auliisti. Jäimme katselemaan lahjaa tuttavapariskunnalle, joka oli juuri lähettänyt meille kutsun häihinsä.

Pyörittelimme siinä niitä kippoja ja kuppeja, kun herra huomasi sormuksemme.

“Oletteko aviopari?” hän kysyi uteliaana.

Kun kerroimme, että olimme olleet naimisissa jo neljä kuukautta, hänen suunsa levisi hymyyn. Hän oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun hänen puhelimensa soi.

“Sí, mi amor. Sí, amor. Claro que si, mi vida. Olen tässä parhaillaan muutaman asiakkaan kanssa. Tottakai, armaani, kyllä, rakkaani,”, hän myönteli halpaan ja vanhamalliseen kännykkäänsä, josta kuului naisenäänen konekiväärimäinen päpätys.

* * *

Kun puhelu oli ohi, mies laittoi luurin taskuunsa.

“Se oli vaimoni. Minun avioliittoni – niin, se on diktatuuri”, hän huokaisi ja hekotti sitten hyväntuulisesti päälle.

Vaikutti siltä, että hän oli paitsi hivenen tossun alla, myös varsin tyytyväinen asiain tilaan. Sitä paitsi diktaattori oli selkeästi perinteistä hoivaajatyyppiä: herralla oli siisti, vastasilitetyn näköinen paita ja hyvistä illallisista kielivä pyöreä mahakumpu.

“Olette melkoisen haasteen edessä. Avioliitto ei ole mikään helppo juttu, se on visainen ja taitoa vaativa juttu. Minä annan teille yhden neuvon: kom-mu-ni-kaa-ti-o. Opetelkaa kommunikoimaan. Silloin asiat sujuvat paljon helpommin.”

Neuvo ei kuulostanut erityisen tuoreelta. Sellaisia neuvoja osaa antaa kuka tahansa varhaisteini-ikäinen, joka on sattunut lukemaan jonkun naistenlehden horoskoopin tai katsonut riittävästi saippuasarjoja.

“Minä nimittäin satun tietämään tästä aiheesta jotakin”, vanhaherra jatkoi.

“Tiedättekös, kuinka kauan olen ollut naimisissa? Tasan neljäkymmentäkahdeksan vuotta.”

Puhkesimme ällistelemään asiaa ääneen. Neljäkymmentäkahdeksan vuotta saman ihmisen rinnalla, minä laskeskelin samalla päässäni. Itselläni pisin suhde oli kestänyt kolme vuotta. Kokemukseni avioliitosta rajoittuivat neljään kuluneeseen kuukauteen, jotka olivat toki olleet osittain haasteellistakin yhdessäolon opettelemista, mutta pääosin aika romanttista ja hormonihöyryistä kujertelua. Ei mitään sellaista, josta voisi saada esimakua siitä, miltä sama asetelma tuntuisi edes kymmenen, saati neljänkymmenen vuoden päästä. Ei mitään, joka antaisi tunteen siitä, että nyt minä tiedän, mitä ne myötä- ja vastamäet oikeasti tarkoittavat.

“Aika on mennyt niin nopeasti. Minusta tuntuu aivan kuin olisin mennyt naimisiin eilen”, vanhaherra myhäili.

* * *

Jäimme puotiin toviksi. Ei ollut kiire. Mies kertoi elämäntarinansa, joka polveili Nicaraguasta leveämmän leivän perään Yhdysvaltoihin. Hän kertoi, miten hän nukkui kadulla muiden siirtolaisten kanssa, kilpaili verisesti pienimmästäkin hanttihommasta, hinkkasi täysin kielitaidottomana hissejä puhtaaksi sylkitahroista ja kengänjäljistä ja opetteli sana kerrallaan englantia kadunvarsien kylteistä. Kovaakin kovemmista oppivuosista, jotka sitkeästi suoritettuaan hän oli onnistunut säästämään riittävästi rahaa ostaakseen pienen yrityksensä, joka takasi hänelle eläkepäivät Nicaraguassa – ei suuria tuloja, mutta tarpeeksi kahdelle vanhukselle.

Minä ja vaimoni katsoimme toisiamme. Rakastamme kumpikin tällaisia hetkiä. Ja tarinoita. Maltoimme lähteä vasta pitkän ajan päästä. Läksiäisiksi ostimme vielä monta muutakin kippoa ja kuppia, jotka päätimme kääriä tuliaispaketteihin, kun olisi aika lähteä Suomeen.

Kun hyvästelimme vanhan herran ja lähdimme kävelemään kohti bussiasemaa, minusta tuntui kuin olisin saanut häneltä lahjan. Suuren esimerkin avioelämästä. Kun ymmärsin, minkälaisella kokemuksen rintaäänellä vanha herra oli antanut neuvonsa siitä, että pitää opetella kommunikoimaan, ohje ei enää yhtäkkiä tuntunutkaan erityisen kuluneelta. Pikemminkin arvelin, että lienee parempi tehdä juuri niin kuin hän neuvoi.

“En syö aamiaista, koska minulla on liian kiire ajatella sinua. Lounaskin jää väliin, koska ajattelen sinua. Unohdan syödä päivällistä, koska ajattelen sinua. Yöllä en saa unta, koska minä ääliö olen vain ajatellut sinua koko päivän, ja nyt olen kuolemaisillani nälkään.”

Tämä entisen luokkakaverini suosikkivitsi tulee minulle mieleen melkein aina, kun ajattelen rakkautta. Ihmeellinen on rakkauden voima.

Rakkaus ei kuuntele ihmisten suunnitelmia, se ei noudata lakeja eikä logiikkaa. Se tuppaa ilmestymään elämään silloin, kun sitä vähiten odotat, suunnittelet, jahtaat ja valmistelet, ja kun se sitten tulee, muistat, että totta vieköön – ei ole parempaa tunnetta kuin tämä. Se vie nälän ja pahimmassa tapauksessa järjen.

Rakastan sinua. Haluan olla kanssasi koko loppuelämäni. Sellaisia korulauseitahan me tapaamme suoltaa, kun olemme rakastuneita. Tunnemme aivan erityistä yhteyttä rakastettuumme. Aika usein tuntuu siltä, että on tulla hulluksi pelkästä tunteesta.

Ja sitten tulee arki. Tunne, joka sai jalkapohjat kaiken aikaa irtoamaan maanpinnasta ja rakastetun tuntumaan jumalten lähettämältä enkeliltä, alkaa haalistua. Yhteiselämä saman katon alla on ihan erilaista kuin se seurusteluaika, jolloin yhteistä kotia rakennettiin vasta haaveissa ja suunnitelmissa. On suuri haaste oppia oikeasti elämään yhdessä, jakaa oma elämä kumppanin kanssa.

* * *

Moni ratkaisee ongelman sillä, että ei yksinkertaisesti jaeta. Säilytetään korkea ja tarkkaan varjeltu yksityisyys, raja-aita oman ja toisen elämän välillä. Asutaan samassa osoitteessa ja nukutaan samassa sängyssä, mutta kumpikin jatkaa elämäänsä itsenäisinä olentoina, aina kun suinkin mahdollista täysin häiriintymättä toisen ihmisen läsnäolosta omassa elämässä.

Itse ajattelen vanhanaikaisesti niin, että kun kaksi ihmistä menee naimisiin, he lakkaavat olemasta kaksi ja heistä tulee yksi. Oman elämän elementtien liittäminen toiseen elämään, joka on tehty ihan eri palikoista kuin oma, voi olla joskus tosi vaikeaa. Vielä vaikeampaa on kuitenkin muutaman vuoden päästä todeta surullisena, että kumpikin on kulkenut omaa tietään huomaamatta, että polut ovat eronneet. Yksi tyypillisimpiä syitä eroihin on se, että ihmiset huomaavat kasvaneensa erilleen. Mutta mikä ihme se on, jos ei ole koskaan edes kasvettu yhteen?

On ihan tavallista, että yhteinen aika ja yhteiset kiinnostuksen kohteet tuppaavat luonnostaan karisemaan vuosien varrella. Siksi yhteisiä asioita ja yhteisyyden kokemusta pitää vahvistaa pitkin matkaa uusilla asioilla, olemalla yhdessä, tekemällä asioita yhdessä. Suhde muistuttaa siinä mielessä vähän kasvia, jota pitää lannoittaa ja kastella ja vaihtaa uuteen ruukkuun säännöllisin väliajoin, jotta se voisi hyvin. Jos jätät sen ikkunalaudalle unohduksiin, on turha ihmetellä, jos kuukauden päästä jäljellä on vain kuiva keppi.

Miksi edes muodostaa kahden ihmisen liittoa, jos ei ole valmis koettelemaan oman elämänsä raja-aitoja ja kaatamaan niistä osaa, tehdä toiselle ihmiselle tilaa omaan maailmaansa? Jos ei ole mitään yhteistä tekemistä, molemmat menevät jossain omissa harrastuksissa ja omien kavereidensa kanssa, kuuntelevat omaa musiikkiaan ja syövät omia aamupalojaan, niin eikö silloin olisi aika paljon helpompaa olla itsekseen?

Minun mielestäni avioliitto on nimenomaan jakamista. Siinä ei pärjää, jos haluaa ajatella ensisijaisesti vain itseään.

* * *

Ja juuri siksi ajattelin hyvin kauan, että en ikinä menisi naimisiin. Minusta oli suorastaan mahdotonta kuvitella itseni avioliitossa jonkun kanssa. Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja huomaan, että avioliitto opettaa aika lyhyessäkin ajassa ihmisenä elämisestä paljon sellaista, jota ei muuten joutuisi opettelemaan.

Olen oppinut ratkomaan ihmissuhdeongelmia muillakin tavoin kuin vain painumalla tieheni ovet paukkuen. Kun ovessa on kaksi sukunimeä, siltojen polttaminen ja lopullinen välirikko lakkaavat olemasta helpoimpia reaktiovaihtoehtoja, kun joku ei suju oman mielen mukaan. Olen oppinut, että nukkumaan ei mennä minnekään sohville. Nukkumaan ei yksinkertaisesti mennä, ennen kuin riita on selvitetty, anteeksi on pyydetty ja annettu, ja voidaan taas nukkua samassa sängyssä. Olen oppinut olemaan vähemmän egoisti. En sitä paitsi halua ottaa sitä riskiä, että yhtäkkiä sattuu jotain, ja huomenna minulla ei olekaan täällä ihmistä jonka kanssa setviä välejä selviksi.

Siihen, että saa avioliiton toimimaan, tarvitaan paljon erilaisia taitoja. On olemassa paljon tosi tärkeitä jippoja, joilla voi edesauttaa liiton hyvinvointia. Mutta minun suosikkini on edelleen se neuvo, jonka sain siltä 48-vuotisen diktatuurin veteraanilta. Kommunikaatio. Sehän on jakamista sekin. Juuri sitä materiaalia, jonka avulla kaksi ihmistä on mahdollista kiinnittää yhteen, liitoksi. On lakattava sulkemasta ovia takanaan. Annettava jonkin itsessä avautua niin, että puhe alkaa luistaa. Siinä on jo puolet kommunikaatiosta. Sitten on opeteltava vielä yksi tosi vaikea asia. Kuunteleminen. Kun tämä väylä on auki kumpaankin suuntaan, voi viimeinkin lakata olettamasta, että toinen on sellainen ja tällainen. Voi alkaa oppia toisesta asioita, joita ei vielä tiedä.

Haluaisin, että jonakin päivänä voisin ylpeänä kertoa niin kuin se vanha herra pikku matkamuistopuodissaan: olen ollut 48 vuotta naimisissa, ja tuntuu aivan siltä, kuin olisin viettänyt häitäni eilen. Siihen hetkeen on nyt aikaa noin 46 vuotta ja 9 kuukautta. Luulen, että siinä ajassa on jo mahdollista oppia aika hyväksi toisen ihmisen rinnalla eläjäksi. Koska laji on hyvin vaikea, sen opiskeluun kannattaa varata riittävästi aikaa. Puoli vuosisataa on jo hyvä alku.

You say you love rain, but you use an umbrella to walk under it. You say you love sun, but you seek shelter when it is shining. You say you love wind, but when it comes you close your windows. So that’s why I’m scared when you say you love me. (Bob Marley)