Teksti Erick Cabrera

Helsinki on niin kansainvälinen, että sieltä on vaikeaa löytää jotakin ”tyypillisesti suomalaista”.

Nicaraguassa asuin Granadassa – pienessä kolonialistisessa kaupungissa, joka sijaitsee järvenrannalla. Eteläisessä horisontissa kohoaa sammunut Mombacho-tulivuori. Suurimmassa osassa taloista on piha, jolla käyskentelee yleensä eläimiä – kissoja, koiria ja kanoja, joskus vuohia, ehkä sikakin. Kaupungin katujenvarsilla on mango- ja mantelipuita. Hevoset kuljeskelevat irrallaan kaduilla.

Granadassa ei ole pakko käyttää takseja eikä busseja, pienessä ja turvallisessa kaupungissa voi halutessaan myös kävellä paikasta toiseen. Toisaalta Granadassa on myös liimaa haistelevia katulapsia, kerjäläisvanhuksia, sairaita ja laihoja katukoiria, paljon roskaa ja melua. Mutta siitä huolimatta minun oli siellä hyvä olla.

Nyt näen ikkunastani lunta ja paljaita puita, jotka kylpevät auringonvalossa. Linnut nokkivat talipalloja, jotka olen niille virittänyt. Autot tuntuvat kulkevan kadulla täysin äänettömästi. Ei kuulu ainoatakaan äänitorven tööttäystä, kukkojen kiekumista ja vielä vähemmän papukaijojen lörpöttelyä. Mutta siitä huolimatta minun on täällä hyvä olla.

Uusi kotini on Seinäjoki, Härmän häjyjen ja Extreme Duudsonien mailla sijaitseva kaupunki. Seinäjoella on 59 000 asukasta. Se on tunnettu Alvar Aallon arkkitehtuurista, Tangomarkkinoista ja Provinssirockista. Minulle henkilökohtaisesti erityisen viehättävä yksityiskohta on se, että sen jo aikaisemmin mainitsemani Maldita primavera -kappaleen suomalainen tulkitsija Paula Koivuniemi kuuluu hänkin olevan täältä kotoisin.

Mutta monet, jotka eivät ole käyneet täällä, tuntuvat mieltävän Seinäjoen autioksi maaseuduksi, jossa ei ole muuta kuin villieläimiä, lehmiä, metsää, maajusseja ja rasisteja. Monet eivät edes tiedä missä Seinäjoki on. He kyselevät, onko se lähellä Tamperetta tai Jyväskylää. Mutta vielä enemmän minulta kysytään: miksi Seinäjoki? Mitä sinä oikein aiot tehdä siellä? Mikset muuttanut Helsinkiin, jossa on paljon muitakin maahanmuuttajia ja myös latinoita?

Kyllähän me sitä mietimme vaimoni kanssa paljon ennen Suomeen muuttamista. Ja päätimme asettua asumaan Seinäjoelle. Suonette minun huomauttaa, että itselläni ei ollut koko kaupungista sen kummempaa käsitystä. Ainoa, mitä tiesin, oli se, että kälyni asui siellä. Ja että naapuripitäjässä Lapualla asui toinen nicaragualainen, vaimoni ystävän puoliso.

Ensimmäiset päiväni Suomessa vietin tutkaillen Helsinkiä. Ennen kuin tulin Suomeen olin kuvitellut, että Helsinki olisi niin kuin New York, Berliini, Lontoo, Los Angeles tai Mumbai – miljoonakaupunki, jossa olisi paljon trafiikkia, toisiaan töniviä ihmisiä ja kaoottinen julkinen liikenne. Mutta Helsinki olikin ihan toisenlainen: puhdas, turvallinen, vähäväkinen ja ennen kaikkea hyvin, hyvin siisti ja järjestyksessä.

Sen jälkeen matkustimme Pohjois-Karjalaan, ja näin Suomesta kolikon kääntöpuolen – kilometrin välein ripoteltuja taloja. Liikennemerkeissä juoksevat hirvet. Enemmän puita kuin ihmisiä, kauppa 12 kilometrin päässä. Ja siitä huolimatta tunsin nyt saavani paremman yhteyden Suomeen ja sen kulttuuriin. Helsinki on niin kansainvälinen, että sieltä on vaikeaa löytää jotakin sellaista, joka olisi jotenkin ”tyypillisesti suomalaista”. Suomalaisuudesta ei saa kiinni, vaan kaikkialla vallitsee luonteva kulttuurien sekamelska.

Söinhän minä siellä ruisleipää, ja vierailimme Seurasaaren joulupolulla, jossa suomalaisia kansanlauluja hoilaavat muorit varastivat sydämeni. Mutta sen jälkeen kuittasimme kulttuurikylvyn päättyneeksi ja lähdimme syömään turkkilaista pizzaa.

Helsingissä suomalaisen kulttuurin kokeminen on vaikeaa jopa siihen mittaan asti, että kaikki eivät ikinä opi siellä suomea. Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat asuneet Helsingissä jo vuosia eivätkä puhu vieläkään suomea, koska he eivät tarvitse sitä oikeastaan mihinkään. Siellä kaikki puhuvat englantia. Minulla ei ole sellaisia ongelmia täällä Seinäjoella. Meninpä mihin tahansa puotiin tai markettiin, minulle puhutaan suomea, vaikka kaikki kyllä varmasti näkevät, että en ole täältä päin.

Suomen kieli on täällä arkisimpaankin ostamiseen ja myymiseen tarvittava valuutta, ja totta puhuen se sopii minulle. Opinpahan helpommin. Joskus harvoin törmään poikkeustapauksiin. Esimerkiksi Seinäjoen kirjastossa työskentelee yksi hipin näköinen nuorimies, joka puhuu englantia. Hän auttoi minua joskus lainaamaan kirjoja. Jokin aika sitten kävin optikolla, joka puhui minulle englantia aivan oma-aloitteisesti. ”Do you see better with this one or this one.”

Täkäläisessä työvoimatoimistossa työskentelee nainen, joka vastaa maahanmuuttajien asioista. Kun menin ensimmäisen kerran hänen vastaanotolleen, olin kieltämättä hiukan yllättynyt, koska kun häneltä kysyi, millä kielellä hän haluaisi mieluiten kanssaan asioitavan, hän vastasi, että “suomeksi, ilman muuta”. Vaimoni tuli tulkiksi ja selvisimme tilanteesta sillä kertaa, mutta yhtenä päivänä minun piti mennä hänen luokseen yksin viemään erästä todistusta. Minua vähän pelotti.

Kun ojensin hänelle todistukseni, hän vilkaisi sitä ja nousi ottamaan valokopion. Sitten hän jäi katsomaan minua kasvot peruslukemilla.

“Tämä on OK”, hän sanoi suomeksi. “Do you understand?” Sanoin ymmärtäväni.

“You have to learn Finnish”, hän sanoi joka sanaa painottaen, edelleen hymyilemättä. Vakuutin puntti tutisten, että kyllä kyllä, halusin oppia.

Siinä naisessa on jotakin todella pelottavaa. Hän puhuu taukoamatta suomea, jota en vielä juuri ymmärrä, eikä hän koskaan hymyile. Tämä tilanne oli kuitenkin minulle jälleen yksi muistutus siitä, että minun on opittava suomea päästäkseni sisälle tähän yhteiskuntaan. Minun on osattava suomea, jotta voisin olla osa sitä ja selviytyä täällä. Sitä paitsi tiedän jo, että se rouva haluaa vain, että minun kävisi hyvin. Hän on auttanut minua enemmän kuin hänen olisi edes tarvinnut ja selvitellyt puolestani asioita, soitellut toimistoihin ja kouluihin. Asiat ovat monta kertaa järjestyneet kummallisesti itsestään sillä aikaa, kun minä olen vielä paininut kotona suomenkielisen lomakepinkan kanssa.

Helsinkiläisiä ystäviäni on huolestuttanut, että kohtaisin täällä syrjäseudulla rasismia. Kokemukseni ovat kuitenkin aika lailla päinvastaisia. Kun muutimme uuteen kotiin, jopa kälyni työkaverit – ventovieraat ihmiset – lahjoittivat meille asioita, joita he arvelivat meidän tarvitsevan muutettuamme Nicaraguasta Suomeen kahden 20 kilon matkalaukun kanssa. Olemme saaneet lahjaksi melkein kaiken, mitä ihminen tarvitsee päästäkseen alkuun uudessa kodissa: kattiloita, sohvan, keittiön pöydän ja tuolit, vauvanvaatteita, lautasia, kahvinkeittimen, mattoja, verhoja, vuodevaatteita. Joku ihminen, jota en tunne, lahjoitti minulle talvitakin. Ei oikein vaikuta rasismilta.

Tähän saakka olen myös saanut kävellä kaupungilla ilman, että olisin kuullut ainoatakaan rasistista kommenttia, joista kuulee puhuttavan paljon Helsingissä. Olen miettinyt Umayya Abu-Hannan tarinaa, hänen kokemuksiaan rasismista ja sitä, miten hän joutui muuttamaan Helsingistä Hollantiin. Entä, jos hänkin olisi muuttanut jonnekin muualle Suomeen? Mene tiedä, ehkä hän sitten olisi saanut elää rauhassa ilman, että kukaan olisi huudellut hänen tai hänen tyttärensä perään.

Kyllä, Seinäjoki on pieni ja kaukana Helsingistä. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että kaikki toimii täällä nopeasti ja sujuvasti. Toimistoissa ja pankeissa ei ole pitkiä jonoja. Kun ryhdyimme etsimään täältä kotia – reunaehtoina ihan mitä vain ja ihan mistä vain, koska aikaa muuttamiseen oli vain kaksi kuukautta – meille tarjottiin kuukauden sisällä järkevänhintaista, saunallista ensimmäisen kerroksen vuokrakolmiota alle kilometrin päästä kaupungin keskustasta. Pienellä paikkakunnalla myös pääsee helposti osaksi jotakin. Pienen suomen kurssimme opiskelutoverit ovat minulle tärkeä viikoittainen hyvänpäiväntuttujen ryhmä, ja minua surettaa jo valmiiksi, että kohta kurssi loppuu ja jatkamme kukin omiin suuntiimme.

Olen alkanut tunnistaa kadulla tuttuja kasvoja. Tuossa kulkee señora, joka työskentelee pankissa, tuo tyttö on töissä supermarketissa. Se optikko, joka teki ensimmäiset silmälasini, juoksi yhtenä päivänä ulos liikkeestään nähdessään minun kävelevän ohi ja kysyi, näyttikö maailma nyt yhtään kirkkaammalta. “Jos on mitään ongelmia niiden kanssa, niin tule käymään”, hän sanoi. Viime käynnillä äitiysneuvolassa minut yllätti ja ilahdutti terveydenhoitajamme, joka rohkeni puhua minulle englantia – kahden ja puolen kuukauden säännöllisten neuvolakäyntien jälkeen. Kaikki tämä saa minut tuntemaan itseni joka päivä vähän enemmän pohjalaiseksi.

Edellinen visiittini Helsinkiin oli aivan mahtava. Olimme siellä yli viikon. Kävimme musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesteria. Se oli minulle unelmien täyttymys: olen aina halunnut nähdä oikean sinfoniaorkesterin. Nautimme etnisten ravintoloiden runsaasta tarjonnasta ja monikulttuurisesta ilmapiiristä. Näimme kavereita. Mutta ennen kuin viikko oli kulunut, sanoin vaimolleni: “Täällä Helsingissä on fantastista, kerrassaan suurenmoista. Mutta haluaisin jo kotiin Seinäjoelle. Minulla on ikävä perhettä. Ja kotia ja saunaa. Ja papuplantaasiani. Koko meidän rauhallista elämää.”

Jos joku asuu keskellä ei mitään, niin meillä päin sanotaan, että hänen kotinsa sijaitsee “paholaisen persuksissa”. Nicaraguasta katsoen koko Suomi taitaa olla sitä samaa peräpäätä – niin kaukana ja saavuttamattomissa, ettei sitä voi järjellä edes oikein käsittää. Siinä vaiheessa ei ole enää paljon väliä, asutko Helsingissä vai Rovaniemellä. Mutta jos paholainen sairastuisi, niin suppo pitäisi kyllä laittaa johonkin muualle kuin tänne. Miten olisi esimerkiksi Vatikaani?

“Overcome the devils with a thing named love.” (Bob Marley)