Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Kristiina Koivunen
Onko Erdoganin vaihtoehtona kaoottinen Turkki?
Maailman huomio keskittyy nyt Istanbuliin, jonne arabikevään raportoinnissa rutinoitunut mediaväki on lennähtänyt. Toistuvatko Kairon Tahir -aukion tapahtumat Istanbulin Taksim-aukiolla?
Vaikka kansannousut ovat levinneet Lähi-idässä maasta toiseen naapurimaiden esimerkkien inspiroimina, Turkin mielenosoitukset ovat yllättäneet monet. Turkkia on nimittäin pidetty demokratiana, kun pääministeri Recep Tayyip Erdogan on sentään noussut valtaan vaaleilla eikä vallankaappauksella.
Minua, joka olen seurannut Turkin tilannetta lähes kaksikymmentä vuotta, mielenosoitukset hämmentävät, mutta ehkä erilailla kuin monia muita suomalaisia. Olen tarkkaillut turkkilaista yhteiskuntaa idän eli Kurdistanin suunnasta. Yksi turkkilaisten ja kurdien selkeimmistä eroista on aikaisemmin ollut turkkilaisten keskinäinen yksimielisyys ja kurdien erimielisyys (toivottavasti tämän sanominen ei loukkaa kurdeja, olen etsinyt syitä asiantilaan muun muassa kirjassani The Kurds, A Nation of Genocides).
Nyt tilanne on yhtäkkiä muuttunut. Turkkilaiset osoittavat mieltä rajusti pääministeriä vastaan, mutta kurdeja, jotka ovat yleensä innokkaita mielenosoittajia, Turkin kaduilla ei näy. Kurdien BDP-puolue jatkaa rauhanneuvotteluja Turkin hallituksen edustajien kanssa, mutta ei ole mukana turkkilaisten nationalistien yrityksissä kaataa islamistisen oikeus- ja hyvinvointipuolueen eli AKP:n hallitus.
Ja ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin tilanne on sama myös muissa valtioissa, jotka miehittävät Kurdistania: Syyriassa on sisällissota shiia- ja sunni-arabien kesken ja Irak näyttää olevan ajautumassa kohti sisällissotaa. Keväällä siellä alkoi samanlaiset sunni-arabien perjantaimielenosoitukset kuin miten Syyrian kansannousu alkoi. Syyriassa kurdit eivät tue kumpaakaan taistelevaa arabiosapuolta, vaan ovat julistaneet autonomian alueelleen, joka on pääosin pysynyt taistelujen ulkopuolella. Myös Irakissa kurdien asuttama autonominen Kurdistan on pysynyt rauhallisena, vaikka pommit räjähtelevät päivä päivältä useammin muualla Irakissa.
Syy turkkilaisten aikaisempaan yksimielisyyteen on selvä: armeija päätti asioista, eikä sitä sopinut vastustaa. Turkkilaisten yksimielisyys on siis ollut näennäistä, ja islamistisen AKP-puolueen johtaja Recep Tayyip Erdogan yrittää korvata armeijan aiemman johtoaseman islamistisella yksinvallalla. Vaikka Turkki on näennäisesti demokratia, kansalaisilla ei ole ollut mahdollisuutta opetella oikean demokratian pelisääntöjä. Siksi siellä huudetaan nyt armeijaa apuun ”estämään Turkin muuttaminen uudeksi Iraniksi ja Afganistaniksi”. Radikaalien vasemmistolaisten aloittamat mielenosoitukset muuttuivat nimittäin nopeasti tasavaltalaispuolue CHP:n ja ultranationalistisen MHP:n kampanjaksi islamisteja vastaan. Tämä valtataistelu on jatkunut Turkissa jo parikymmentä vuotta, ja CHP ja MHP ovat koko ajan menettäneet siinä asemiaan.
Samaan aikaan Turkin kurdit ovat pitkän, runsaasti uhreja vaatineen kamppailun jälkeen kehittäneet BDP-puolueessaan toimivan systeemin, jolla hoidetaan asioita niin paikallistasolla kuin Turkin parlamentissakin ja käydään myös rauhanneuvotteluja Turkin hallituksen kanssa. Jos Erdognin hallinto kaatuu, Turkin turkkilaisissa osissa ajaudutaan kaaokseen (vaikka mielenosoittajien kritiikki AKP-puoluetta kohtaan on varmaan oikeutettua, ovatko he esittäneet muita konkreettisia parannusehdotuksia kuin pyytäneet armeijaa tekemään sotilasvallankaappauksen?), mutta kurdit pystyvät pitämään Kaakkois-Turkin rauhallisena. Tilanne on tämä nyt sekä Syyriassa että Irakissa.
Toinen asia, joka minua hämmästyttää, on median mielenkiinto näitä mielenosoituksia kohtaan. Tokihan ne ovat kiinnostavia, mutta Turkissa olisi ollut tärkeää uutisoitavaa jo vuosien ajan. Missä olivat toimittajat, kun Turkin armeija poltti Kaakkois-Turkissa kolmetuhatta kurdikylää 1990-luvulla ja kolme miljoonaa ihmistä ajettiin maan sisäisiksi pakolaisiksi, joille Turkin hallitus esti kansainvälisen humanitaarisen avun toimittamisen? Kummasta asiasta on ollut isommat otsikot? Uutisoitavaa olisi ollut paljon sen jälkeen maan itäosista.
