Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Oona Juutinen
Lopunajanlauseet: Talvi.
Editointia kaipaava ydintalvi
Lopunajanlauseet: Talvi
Antti Erosen Talvi kertoo lähitulevaisuuden Suomesta, jonka ydinsota pimentää. Ilmastopakolaiset ovat vyöryneet Eurooppaan jo jokin aika sitten ja suurvallat viettäneet viime vuodet Afrikan luonnonvaroista taistellen, mutta taivaalle yhtäkkiä ilmestyviä ydinohjuksia ei kukaan ollut odottanut. Lyhyt mutta tuhoisa sota jättää monet maailman suurkaupungeista raunioiksi, ja Suomessa taas tulee heinäkuussa pimeää kuin säkissä ja kylmää kuin keskitalvella. Tuhkasta harmaan lumen keskellä Rannan perheen kolme jäsentä, Heikki-isä ja lapset Samuli ja Suvi, yrittävät kukin pärjätä tahoillaan toivoen tapaavansa toisensa vielä jonakin päivänä.
Kirja koostuu kolmesta osasta, joista kukin seuraa yhtä perheenjäsentä. Ensimmäisessä osassa jo vuosia sitten pulloon uponnut Heikki joutuu vetäytymään asuintalonsa pommisuojaan sodan alkaessa. Pommisuojasta poistuttaessa kaikki on erilaista: sähköt eivät toimi, mikään ei toimi, ruokaa saa vain sitä jakavalta armeijalta jos jonottaa, ja silloinkin vain hyvällä tuurilla. Yksinäinen Heikki miettii menneisyyttään, tekemiään virheitä sekä lapsia, jotka ovat nyt molemmat kadonneet tahoilleen, armeijan väreissä.
Heikin osio junnaa paikoillaan, mutta vauhti kiihtyy vähitellen kirjan toisessa osassa Venäjän hyökätessä Suomeen ja laskuvarjojääkäri-Samulin joutuessa rintamalle. Reippaaseen tahtiin etenee myös kolmas osa, jossa seurataan Suvia, joka on heitetty sotaan tämäkin, suoraan asepalveluksesta. Suvi joutuu eroon joukkueestaan ja päätyy värjöttelemään hylättyyn sairaalaan muutaman muun eloonjääneen kanssa. Sotakuvauksissa on jo menoa ja melskettä, ja taistelujen kuvaaminen käykin Eroselta selvästi sujuvammin kuin keski-ikäisen miehen pohdiskeluihin eläytyminen.
Talvi olisi ehdottomasti hyötynyt tiukemmasta editoinnista – kirjaa lukiessa tulee toisinaan olo, ettei yksikään ammattilainen ole näyttänyt sille punakynää. Pieni tiivistäminen olisi terästänyt kirjaa, ja lukujako olisi voinut auttaa sekin. Nyt nimittäin kirjan jako kolmeen osaan on sen ainoa rytmitys, mikä tekee tekstistä paikoin raskassouduista ja kolmesta osasta loputtoman tuntuisia. Lisäksi päähenkilöiden ajatusten ja tunteiden puhkiselittämisen olisi suonut jäävän hieman vähemmälle. Kun näyttämisen sijaan selitetään, ei lukijalle juuri jää pääteltävää, vaan kaikki kannetaan tarjottimella eteen.
Ainoa lukijalle säästettävä mysteeri onkin jokaisen perheenjäsenen tarinaan jotenkin liittyvä salaperäinen mies nimeltä Mustamaa. Tällä on tapana ilmaantua paikalle kuin tyhjästä ja puhua arvoituksellisin, välinpitämättömin lausein. Mikä tämä on miehiään? Valitettavasti hahmon ainakin tähän lukijaan tekemää vaikutusta vähentää se, että tämä kuvataan pitkään mustaan takkiin pukeutuvaksi, alati aurinkolaseja käyttäväksi rasvaletiksi. Tyyppi kuulostaa lähinnä teinigoottien käsitykseltä coolista, ja tätä on vaikea ottaa vakavasti traagisena hahmona. Mustamaan myötä tarinaan ilmestyy myös elämän tarkoitusta pohtiva teema, joka tuntuu hakevan paikkaansa eikä ole yhtä onnistunut kuin toimintaosiot.
Kaiken kaikkiaan Talvessa on ainesta, mutta osa kirjan hyvistä puolista hukkuu jaarittelun ja liian selittämisen sekaan. Kotimaisena teos on kuitenkin automaattisesti hurjasti ulkomaisia post-apokalyptisia genrekavereitaan mielenkiintoisempi, sillä maantieteellisesti kotinurkille sijoittuva katastrofi tulee aina enemmän iholle. Jäänkin odottamaan vasta 23-vuotiaan kirjailijan kehittymistä, tämän seuraavaa teosta – niin, ja sitä tiukempaa editointia.
Antti Eronen : Talvi. Myllylahti 2011. 316 s.
