Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Paula Kultanen Ribas
Äidin ei tarvitse olla täydellinen.
Äitiyteen liittyvää pelkoaan ja inhoaan pidätelleet saivat vihdoin oman äänenkannattajansa. Satu Rämön ja Katja Lahden vastajulkaistu Vuoden mutsi (Avain 2012) on hersyvä kirja naisille, joilla on vauvakuumeen sijasta hinku löytää yhä parempia työtarjouksia, suorittaa yhä useampia tutkintoja ja matkustella yhä kaukaisempiin maailman kolkkiin.
Naisille, joiden mieleen ei ole koskaan edes juolahtanut hommata uutta perheenjäsentä tai tarjoutua hoitamaan muiden jälkikasvua. Naisille, jotka luulivat, että elämä oli jo täyteen buukattu aviomiehen, ystävien, töiden ja harrastusten ristiaallokossa.
Raskauden tuomat vartalon muutokset sotkevat vuosien zumba-samba-hathajooga-pilates-punttis-hikoilun tulokset. Spontaanin seksielämän tuhoaa vieressä kirkuva kakara. Ystäviensä hylkäämä äiti joutuu hengailemaan kotona mykän tulokkaan kanssa, tai vielä pahempaa: neuvola-, puiston- ja monenmoisten muiden tätien piirittämänä. Koti täyttyy kantoliinoista, rintapumpuista, ”paskaessuista” (vaipanvaihtosuojus) ja muista hyödykkeistä, joiden olemassaololta oli aiemmin ummistanut silmänsä kokonaan. Mies pakenee koko hässäkkää töiden ja harrastusten pariin ja jättää kotityöt naisen harteille. Nämä ovat Vuoden mutsin tekijöiden luettelemia etukäteispelkoja – syitä olla hankkiutumatta raskaaksi.
Itsenäisen elämän totaalinen muuttuminen herättää kauhua yllättävän monessa ikäpolveni edustajassa. Harvalla kolmenkympin molemmin puolin olevilla ystävilläni on vakituista duunia, omaa kämppää tai edes puolisoa. Olemme etsineet itseämme (ja niitä duuneja, kämppiä ja puolisoita), kehittäneet kykyjämme ja luovuuttamme, eläneet villeinä ja vapaina. Kunnes yhtäkkiä havahdumme siihen, että jos lapsia teoriassa haluaa, ne on tehtävä mahdollisimman pian, vaikkei haluja käytännössä olisikaan.
Vuoden mutsin hirtehinen tyyli toimii virkistävänä vertaistukena yksin pärjäämään oppineille ja edelleen itseään etsiville narsisti-hedonisti-individualistinaisille, jotka pelkäävät menettävänsä mukavan elämän lopullisesti lapsen synnyttyä. Pelot ruoditaan välillä mustallakin huumorilla ja vinkkejä annetaan myös vähemmän täydellisille äitialokkaille.
Sanoma on lohdullinen: vaikka osaisit puhua viittä kieltä, käyttää kymmeniä teknisiä vempeleitä, pitää puheita ja kirjoittaa niitä, kastella kukat, hoitaa parisuhdetta ja vaihtaa kissanhiekat, saat luvan myöntää itsellesi ja niille täydelliseksi mammaksi syntyneille naisille, ettei sinulla ole aavistustakaan oman lapsen hoidosta, raskauden etenemisestä ja perheen vastuuhenkilönä toimimisesta. Eikä tarvitsekaan, kirja sparraa alokkaat alkuun parilla kätevällä käytännön vinkillä luvaten, että loput taidot karttuvat itsestään kokemuksen myötä: ”Sekoile, niin selviät”, Rämö lohduttaa.
Nopealla kyökkipsykologin logiikalla voisi päätellä, että meidät 1990-luvun laman lapset opetettiin koulussa liiankin itsenäiseen työskentelyyn, yksilöiden väliseen kilpailuun, kiitettävien arvosanojen metsästykseen ja kotona omin päin pärjäämiseen. Yhdessä touhuamisen rutiini ja hoivavietti eivät läheskään kaikilla päässeet kehittymään kukkaansa. Tärkeintä oli kiipiä eteenpäin uralla, asemassa, ulkonäössä, opettajien, pomojen ja potentiaalisten puolisoiden silmissä.
Vuoden mutsi on opus myös niille, jotka eivät ole uskaltautuneet proggikseen nimeltä ”lasten teko” keskinkertaista suoriutumista peläten. Ehkäpä äitiyden opetus onkin kaikkivoipaisuuskuvitelmista luopumista. Olkoon äiti mieluummin (lapsen perustarpeet) tyydyttävä tai edes (traumatisoivammat kasvatusvirheet) välttävä kuin (naistenlehtien purppuranpunaisten lasien läpi nähtynä) kiitettävä.
