Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Elinehto.

Elinehto lähtee rytinällä liikkeelle. Tekeillä on valtava terrori-isku. Satojatuhansia ihmisiä sairastuu ja kuolee. Lukujen tapahtumapaikat vaihtelevat Sysmästä Lontooseen sekä Miamin kautta Mogadishuun, ja Suomessa Supon ylikomisario Vesa Kaitele haetaan helikopterilla virkavapaalta ja raahataan puolipakolla takaisin töihin. Maasalo ei säästele kaasua, vaan painaa sen heti kättelyssä pohjaan asti: mitä tapahtuisi, jos pohjavesilähteisiin iskettäisiin bakteerilla, joka myrkyttäisi veden tappavaksi?

Kaasu pohjassa painaa myös Maasalon vastentahtoinen sankari Kaitele, joka saa ravata aikaa vastaan läpi koko kirjan. On selvitettävä salaliitto, pysäytettävä terroristit, ja jotenkin pelastettava huonoille teille joutunut Tommi-veli, joka on sotkeutunut kenties suurimpaan ihmiskuntaa koskaan uhanneeseen terroritekoon. Seuraa satoja sivuja takaa-ajoja, hurjia juonenkäänteitä, täpäriä tilanteita ja viime hetken pelastumisia. Kaitele on sankari, joka pelastaa maailman kiväärinsä lippaassa vain yksi kuti. Ja se osuu.

Monien dekkareiden tapaan myös Elinehto kärsii hieman tietyistä genren kliseistä. Useista äkkikäänteistä huolimatta kirjasta puuttuu ajoittain yllätyksellisyyttä, sillä kylliksi äkkikäänteitä nähnyt lukija oppii odottamaan niitä, eikä hämmästy enää oikein mistään. Henkilöistäkään ei aina oikein ole löytyä syvyyttä paria heille osoitettua piirrettä pidemmälle. Rakennuspalikoidensa puolesta teoksen voisi siis melkein kuvitella käsikirjoitukseksi Hollywood-rymistelylle, joka viihdyttäisi mutta josta ei paljon uutta löytyisi.

Tästä huolimatta Maasalo onnistuu jotenkin ovelasti sekä luomaan jännitystä että ylläpitämään sitä – jopa siinä määrin, että myös dekkareista yleensä piittaamaton lukija valvoo pitkälle yöhön tahtoessaan lukea aina vielä yhden luvun lisää. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että vaikka Elinehto muuten potkiikin perusjännärin lailla, puuttuu siitä genrelle yleinen mustavalkoisuus. Maasalon maailmassa hyvikset ja pahikset eivät ole aivan niin helposti tunnistettavissa kuin voisi kuvitella, eikä rajanveto näiden kahden leirin välillä niin simppeliä kuin viihdeteollisuuden meille tyrkyttämä, amerikkalainen maailmankuva tapaa antaa ymmärtää.

Elinehto ei myöskään ole aivan niin auktoriteettiuskoinen kuin poliisipäähenkilöä kuvaavilla teoksilla tuppaa olemaan tapana. Esimerkiksi poliitikoista ja tiedustelupalveluista ei aina anneta kovin mairittelevaa kuvaa, ja sankaripollari Kaitelekin tekee hetkittäin varsin kyseenalaisia ratkaisuja. Erilaisia organisaatioita ja jopa valtioita johdetaan kaikkea muuta kuin puhtain motiivein, ja Yhdysvaltain presidentin kansliassa pohditaan kuumeisesti, miten maailmanlaajuisesta katastrofista voisi kääriä kahisevaa omaan kassaan. Kirjan kenties odottamattomin ratkaisu on islamistiryhmä Ansar al-Islamiya kuvaaminen tavalla, jota en osannut terrorismia käsittelevältä teokselta odottaa. Tällaisia poikkeuksia ei perus-grishameista löydy!

Kyseessä on siis täysiverinen dekkari, jonka dystopiavivahteet tekevät siitä tavallista kiinnostavamman. Aihe on mielenkiintoinen, ja ajatusleikkinä kauhistuttavakin: saattaisiko kirjan skenaario todella tapahtua? Olisiko jonkun mahdollista myrkyttää maailman vedet? Kaiteleen henkilökohtaista taistelua seuratessaan kirja pohtii sekä yksilötasolla että yleisemmin, mitä moisesta saattaisi seurata. Ja ennen kaikkea: kuka siitä hyötyisi?

Sanokaa vain vainoharhaiseksi, mutta minua ainakin alkoi pelottaa. Kirjan alkuun Maasalo on nostanut kuvaavan lainauksen entiseltä Maailmanpankin johtajalta, Ismail Serageldiniltä: “Jos 1900-luvun sodat ovat olleet taistelua öljystä, 2000-luku tulee olemaan taistelua vedestä.” Valitettavasti pelkään, että Serageldinin ennustus osuu oikeaan. Ja toivon, että Maasalon kauhuskenaario ei.

Paulus Maasalo: Elinehto. Karisto 2012. 528 s.