HenkilökohtaistaKirjoittanut Oona Juutinen

Rakkaus on (yhä) ruma sana

Lukuaika: 2 minuuttia

Rakkaus on (yhä) ruma sana

HenkilökohtaistaHenkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Pandemonium.

Pandemonium, Lauren Oliverin odotettu nuortenkirja, jatkaa täsmälleen siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa Delirium jäi. Yhdysvallat on maa, jota aidat rajaavat, ja maan kaupungitkin kuin pieniä poliisivaltioita kukin. Rakkaus on virallisesti sairaus ja täysi-ikäistyvät kansalaiset “parannetaan” siitä aivoleikkauksella, joka tekee heistä kykenemättömiä tuntemaan juuri mitään.

Siinä missä Delirium sijoittui kaupunkiin, kameroiden ja valvovien silmien alle, on Pandemoniumin näyttämönä ensimmäisessä kirjassa mainittu ei-kenenkään-maa Korpi. Siellä rakkaudesta parantamattomat vallankumoukselliset, Invalidit, tekevät parhaansa selviytyäkseen ja valmistellakseen uudenlaista maailmaa.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Yhdessä seurataan Korpeen totuttelevaa Lenaa, joka on juuri paennut parannustaan ja sen myötä jättänyt taakse entisen elämänsä, aitojen toiselle puolelle, savuun ja tuleen. Sinne jäi myös Lenan sydän. Toinen aikataso näyttää Lenan puoli vuotta myöhemmin, kovettuneena nuorena naisena joka on oppinut, että mennyt on kuollut eikä koskaan palaa.

… Vai palaako sittenkin?

Pandemoniumin juoni ei varsinaisesti ole maailman omintakeisin, mutta alkukielellä Oliverin kaunis ja paikoin runollinenkin kirjoitustyyli (joka ei valitettavasti ollut oikein edukseen Deliriumin suomennoksessa) saa antamaan kirjalle paljon anteeksi.

Myös kiinnostava idea rakkaudesta sairautena kantaa tiettyyn pisteeseen asti. Kovin pitkälle sillä ei kuitenkaan pötkitä, Oliver kun ei anna aiheesta juurikaan lisätietoa, ei mitään sellaista, mitä ei ensimmäisestä kirjasta olisi jo saanut. Sairausmääritelmän historiasta ja siitä, miten maailma on tähän tiettyyn pisteeseen päätynyt, ei juurikaan puhuta kun teinipäähenkilöllä on liian kiire velloa sisäisissä tyrskyissään. Edes sinänsä suuressa osassa olevista vallankumouksellisista ei paljon kerrota, kuten ei myöskään siitä, miten näiden vastarintaryhmittymät saivat alkunsa. Mielenkiintoinen idea onkin enemmän taustakangas, ja sellaisena se harmittaa lukijaa, joka tietäisi mielellään sarjan maailmasta lisää.

Kirjailijan ansioksi laskettaneen kuitenkin se, että kaikki nämä valittamisen aiheet valkenevat lukijalle vasta kun kirja on jo luettu loppuun. Toiminnantäyteistä tarinaa lukee ihan iloisena sivuja ahmien, ja vasta myöhemmin iskee sama olo kuin Dan Brownin teoksia miettiessä: julkaisupäivää odotetaan kuumeisesti, sitten rynnätään lukemaan kirja loppuun mitään kertaakaan kyseenalaistamatta… Mutta jälkikäteen on vähän hölmistynyt olo. Mikäs tässä muka olikaan niin erityistä?

Pandemonium on myös täynnä tiettyjä lähes kaikista nuortenkirjoista tuttuja kliseitä: teinien silmänräpäyksessä syttyvä instant-rakkaus, sekä päähenkilö, joka on niin rohkea ja taidokas, että selviää tilanteesta kuin tilanteesta, oli pulma sitten miten tappava tahansa. Päähenkilö-Lenan muutos ensimmäisen osan nössöstä tytöstä lähes pelottomaksi toimintasankarittareksi on aika valtava harppaus, eikä välttämättä tunnu uskottavalta. Mutta toisaalta – ovatko nuortenkirjat koskaan uskottavia? Tai pitäisikö niiden olla?

Huonona kirjana Pandemoniumia ei missään nimessä voi pitää, sillä sitä lukiessaan sivuja tekee mieli kääntää aina vain nopeammin. Mutta ei se myöskään saa lukijaa katselemaan maailmaa uudella tavalla, kuten hyvät dystopiat tekevät. Kenties minun pitäisikin lakata vaatimasta liikoja nuortenkirjoilta, joiden kohderyhmään kuuluvaksi olen auttamatta liian vanha.

Vai pitäisikö meidän sittenkin vaatia nuortenkirjoilta enemmän?

Lauren Oliver: Pandemonium. HarperCollins 2012. 384 s.