Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Kodittomien kaupunki.

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki ilahduttaa pelkällä olemassaolollaan – isoja aiheita käsittelevä kotimainen dystopia on hieno asia. Muuten kenties aika tavanomaisesta nuortenkirjasta tekee erityisen se, että Luther onnistuu nostamaan esiin täysin uuden teeman, johon ainakaan minä en ole dystopioissa törmännyt – nimittäin maahanmuuton ja pakolaisuuden.

Vuoden 2055 Suomessa vähän kaikki ovat pakolaisia. 15-vuotiaan Liljan perhe on evakuoitu myrskyjen riepottamasta Helsingistä vuosia sitten ja asutettu Keski-Suomeen, tulvien ulottumattomiin aidattuihin ja turvallisiin yhteisöihin. Niissä elämä jatkuu melkein kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Muualla mullistus on kuitenkin ollut suurempi, ja jopa koti-Suomessa monien elämä poikkeaa Liljan valvotuista mutta mukavista oloista. Virallisella siirtolaisvyöhykkeellä aitojen ulkopuolella muualta EU:sta tulleet pakolaiset viljelevät maata, ja suurilta osin veden alle jäänyt Helsinki on ihan oma lukunsa.

Kaupungin raunioille on rakentunut Halsingih, johon Lilja tutustuu karatessaan kotoaan etsimään oikeaa äitiään. Halsingihia asuttavat kaikkialta maailmalta saapuneet, kaiken vedelle menettäneet ihmiset. Erityisesti intialaiset ja kiinalaiset ovat asettuneet rapistuneiden talojen ylimpiin kerroksiin. Rakennusten välissä ja veden yli kulkee pieniä siltoja, uponneista taloista sukelletaan tavaraa ja julkisen liikenteen virkaa tekevät täyteen ahdetut, kiikkerät pikku jollat.

Liljalle uusi maailma on tietysti kulttuurisokki, mutta niin on Liljakin kohtaamilleen ihmisille. Muiden hahmojen päästessä ääneen Luther käsittelee mielenkiintoisesti muukalaisuuden ajatusta. Lilja saa kokea syrjintää, ja intialaiset tuttavat pitävät “alkuasukkaita” lähinnä haisevina juoppoina. Lilja on Halsingihissa vieras, auttamatta outo, ja vieläpä väärän värinenkin.

Tämän mielenkiintoisen teeman lisäksi kenties parasta Kodittomien kaupungissa on uuden Helsingin kuvaus. Päähenkilöiden matkatessa veneellä kaupungin halki Luther maalaa ympäristöä niin elävästi, että lukija pysähtyy arvailemaan mikä paikka milloinkin on kyseessä. Monet keskustan merkkirakennukset löytyvät kirjasta ja niitä tekeekin välittömästi mieli rynnätä katselemaan ja kuvittelemaan ne sellaisiksi kuin Luther ne kirjoittaa.

Murtuneen vaan ei kuolleen kaupungin kuvaus kirjassa on ylipäänsä kaunista:

“Julkisivut olivat sammaleen ja jäkälän läikittämät. Laineiden loiske kaikui seinien välissä ja tunkkaisia tuoksuja kohosi vedestä laivan alta. Laasti talojen seinissä hilseili niin pahoin, että Lilja joutui arvailemaan, miltä ne aikoinaan olivat näyttäneet. Useimmat ikkunat olivat avoimia aukkoja, joista naakat ja kyyhkyset lentelivät lasinsirpaleiden lomitse sisään ja ulos. Joidenkin talojen seinissä oli isoja reikiä ja toiset näyttivät keinahtelevan aalloilla. Seiniä pitkin kiipeili pieniä ja jopa melko suuria, juuri hiirenkorville puhjenneita puita ja halkeamissa versoi ruohotuppoja.”

Tällaiset kuvailut virittävät lukijan kirjan tunnelmaan ja luovat maisemat suorastaan elokuvallisena mieleen. Vastaava maalailu puuttuu valitettavan usein dystopioista, joissa maailman muutos tavataan kuitata vain Isoveli valvoo -yhteiskunnaksi ja selittämättömästä syystä pahaksi hallitukseksi. Ympäristössä tapahtuneet muutokset toimivat kuitenkin tarpeellisena muistutuksena tapahtuneista mullistuksista sekä siitä, että elämä jatkuu aina, jopa ilman ihmistä.

Nuortenkirjalle ominaisesta, tavallaan onnellisesta lopusta huolimatta Kodittomien kaupungista jää tunne kirjailijan vakavasta viestistä. Kaikkia virheitä ei voi korjata, kirja tuntuu sanovan. Emmekä voi koskaan tietää, milloin globaaliin mittakaavaan päästetty välinpitämättömyys osuu omaan nilkkaan. Kuka tahansa saattaa joutua lähtemään kotoaan, jättämään kaiken. Edes valkoinen iho ja hyvinvoivassa länsivaltiossa eläminen eivät siltä välttämättä suojaa.

Annika Luther: Kodittomien kaupunki. Teos & Söderström 2011. 240 s.