Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Karamazovin veljeksiä, osa 2.

Olet varmaan huomannut, että ajallemme on tyypillistä tietynlainen läpinäkyvä kaksinaismoralismi. Kiusallisia tai vääriltä tuntuvia asioita voi tehdä, kunhan tämän paljastaa kaikille. Tai kunhan näistä tekee vitsin, kuten kaikki ironisesta hipsteriydestä puhuvat tietävät.

On ihan ok lentää, jos vain sanoo ääneen, että kyllä tästä nyt pitäisi potea huonoa omaatuntoa. Voit tehdä sivubisneksenä rahasta töitä kaikkein epäilyttävämmällekin yritykselle, kunhan saat sen kuulostamaan ironiselta vitsiltä. Voit pröystäillä ja sikailla, kunhan sanot ääneen, että tänään me muuten pröystäillään ja sikaillaan. Lehtien on aivan hyväksyttävää puffata jutuissaan oman konserninsa tuotteita, kunhan lopussa ilmoitetaan, että by the way, mehän ollaan osa samaa konsernia. Juorulehtiä saa lukea ja samaan aikaan halveksia, kunhan muistaa kertoa, että niinjoo, mähän tässä naureskelen näille juorulehden jutuille. On ihan soveliasta ostaa lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita, kunhan ei unohda vitsailla näiden lasten kustannuksella. Tai toista saa loukata ja solvata, kunhan laittaa hymiön perään.

Ikään kuin asian läpinäkyväksi tekeminen tai omasta kiusallisesta teostaan vitsaileminen ratkaisisi koko alkuperäisen ongelman: sen, että olet toiminut itsesi mielestä väärin. Sillä juuri oman epämukavan olisihan vitsailullasi paljastat.

Tällaisessa maailmassa Karamazovin veljeksissä esitetty kysymys ”jos jumalaa ei ole, onko kaikki sallittua” kääntyy muotoon: ”jos kritisoin itse itseäni ennen kuin muut ehtivät, onko kaikki sallittua?” Kun katsoo ympärilleen ja itseensä, siltä näyttää: kaikki on sallittua, jos vain viet muilta mahdollisuuden narauttaa sinut rikoksestasi.

Oikeastihan näin ei kuitenkaan ole. Oikeasti syyllisyys kalvaa, eikä se katoa mihinkään vitsailemalla. Kaksinaismoralisminsa kanssa voi oppia elämään, mutta henkistä rauhaa on sen jälkeen turha odottaa – ja kyyniseksi se tekee varmasti. Koko elämäsi jäytää sinua koko ajan, kun tiedät eläväsi itsesi mielestä väärin. Jotain tällaista saattaa oivaltaa lukiessaan Karamazovin veljeksiä. Tai sen, etteivät toisille heitetyt solvaukset muutu kehuiksi, vaikka perään laittaisi hymiön.

Syyllisyyden ongelmaan ei kuitenkaan ole varsinaista helppoa ratkaisua. Karamazov – kuten en minäkään – ei nimittäin opeta, että ainoa ratkaisu olisi elää aina hyveellisesti. Päinvastoin. Ei elämä ole vain oikeita ratkaisuja. Joskus joutuu tai haluaa tehdä jotain, minkä tietää vääräksi. Pakoon on kuitenkin turha juosta: elämä on vaikeaa – sen tietää myös Karamazovien isä Fjodor, tuo kaiken pahan ruumiillistuma. Tästä tietoisuudesta syntyvät paitsi romaanin jännitteet ja pahimmat irstaudet myös sen suurimmat opetukset:

”Isät ja munkit, miksi te paastoatte?” kysyy Fjodor. ”Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan. Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, – kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua.”

Kauniisti puhuminen ja läpinäkyvyys eivät auta, kun tietää tehneensä väärin. On harhaa luulla, että tietoisuuttaan voisi paeta leikkisyydellä tai oman rikoksensa paljastamalla. Se on suurin asia, joka modernin ihmisen on opittava – ja sitä Karamazov opettaa jokaisella sivulla.