Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Kristiina Koivunen
Perustiedot vasta-alkajille.
Tavoite järjestää Suomessa kokous Lähi-idän ydinaseettomasta vyöhykkeestä ei onnistunut. Sen sijaan täällä yritetään järjestää kokous Lähi-idän joukkotuhoaseista. Saa nähdä onnistuuko sekään. Ne, joita asia eniten koskee – kuten Israel, Syyria, Iran ja palestiinalaiset – saattavat olla liian kiireisiä sotatoimissaan.
Uutisten vakioaihe on kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEAn (International Atomic Energy Agency) yritykset tarkastaa Iranin ydinkoelaitoksia. Keskiviikkona 21. marraskuuta Kiinan, Venäjän, Yhdysvaltojen, Britannian, Ranskan ja Saksan edustajat keskustelivat Brysselissä Iranin ydinohjelmasta.
Maat haluavat aloittaa uuden neuvottelukierroksen asiasta niin pian kuin mahdollista. Maailma pelkää Iranin ydinohjelmaa.
Iran vakuuttaa sen olevan täysin rauhanomaisen, tarkoitettu tuottamaan vain energiaa. Mistä on kyse? Miksi Iran, jossa on valtavasti öljyä, haluaa ydinenergiaa? Miten se uskaltaa rakentaa ydinvoimaloita, onhan siellä usein maanjäristyksiä?
Minä en usko väitteisiin Iranin ydinohjelman rauhanomaisuudesta. Iran haluaa ydinasekerhon jäseneksi. Jos se onnistuu, tulevaisuudessa Lähi-idän taivaalla ei lennä ainoastaan ohjuksia, raketteja, yliäänipommeja ja tiedustelulennokkeja, vaan myös ydinpommeja.
Miksi?
Lähi-idässä on kaksi suurvaltaa: Iran ja Israel. Ei ole tiedossa, onko Israel jo kerhon jäsen. Iran haluaa nousta islamilaisten maiden johtoon – jos se saa Pommin, sen asema islamilaisten maiden joukossa vahvistuu. Arabikevättä ihmeteltäessä meikäläisissä tiedotusvälineissä ei yleensä arvioida sunni- ja shiia-muslimien välistä valtataistelua, vaikka se on kestänyt vuosisatoja, lähes siitä saakka, kun islam syntyi. Shiialainen ydinpommi kallistaisi kamppailun vaakakuppia tukevasti shiiojen eduksi.
Iran käyttää pommisuunnitelmia myös sisäpolitiikan välineenä. Vankka islamistihallituksen vastustus iranilaisten keskuudessa on kaikkien tuntema fakta – itse asiassa ”arabikeväänä” tunnettu liikehdintä ei alkanut Tunisiassa helmikuussa 2011, vaan Teheranissa kesällä 2009. Siellä oli presidentinvaalien jälkeen massiivisia mielenosoituksia, joissa äänestäjät purkivat pettymystään väärennettynä pitämäänsä vaalitulokseen. Iranin turvallisuusjoukot pystyivät murskaamaan mielenosoitukset, kiitos muun muassa Nokia Siemensiltä hankitun teletietojen urkintajärjestelmän.
Sen jälkeen Iranin oppositio on koonnut voimiaan. Maan vaikeutunut taloustilanne on saanut monet hallituksen kannattajistakin kritisoimaan sitä. Iranin valuutan rialian (josta käytetään usein entistä nimeä tomania) arvo on romahtanut ja työttömyys lisääntynyt.
Ajatollah eivät luultavasti olisi pahoillaan, jos Israelin ilmavoimat tekisi pommituslennon iranilaisen ydinkoelaitokseen sitten, kun sen kiireet Gazassa hellittävät (kuten se tuhosi Saddam Husseinin aikana irakilaisen ydintutkimuslaitoksen). Ulkomaisen hyökkäyksen myötä iranilaisille tulisi muuta ajateltavaa kuin shiiadiktatuurin arvosteleminen. Isänmaalliset tunteet heräisivät ja heistä tulisi yhtenäinen kansa, yhteinen vihollinenhan yhdistää. Näin kävi pari vuotta islamilaisen vallankumouksen jälkeen, kun naapurimaan Saddam Husseinin joukot hyökkäsivät Iraniin vuonna 1980. Kansalaisten huuma islamilaisesta vallankumouksesta ja maallisen diktaattorin, shaahi Reza Pahlavin häätämisestä maanpakoon, oli haihtumassa ja kritiikki uusia johtajia kohti nousussa. Irakin hyökkäys kuitenkin yhdisti iranilaiset hallituksensa taakse, ja shiia-diktatuuri on pysynyt vallassa siitä lähtien.
