Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Oona Juutinen
Lopunajan lauseet: Delirium – rakkaus on harhaa.
Lauren Oliverin Delirium tuntuu olevan tuutattu aikalailla samasta muotista kuin lukemattomat muutkin nuorille suunnatut lähitulevaisuutta käsittelevät kirjat: on tiukasti kontrolloiva valtiovalta ja yksilön rajoitetut vapaudet, sekä päähenkilö, jonka silmät yllättäen avautuvat näkemään täydelliseltä lintukodolta vaikuttaneen maailman todelliset kasvot. Utopia muuttuu dystopiaksi ja seikkailu alkaa.
Trilogian aloitusosaksi mainostetun kirjan pelastaa kuitenkin suhteellisen tuoreelta tuntuva idea – nimittäin ajatus rakkaudesta sairautena. Deliriumin maailmassa amor deliria nervosa on julistettu tappavaksi taudiksi, ja se poistetaan kaikista täysi-ikäisistä kansalaisista aivoleikkauksen avulla. ”Parannetut” ihmiset ovat tyyniä, tyytyväisiä eivätkä hetkahda juuri mistään. Tunteiden ääripäät ovat heille mennyttä elämää.
Parantamattomia nuoria koetetaan vaalia sairaudelta säännöin, ulkonaliikkumiskielloin ja ratsioin. Pojat ja tytöt pidetään tiukasti erillään. (Homoseksuaalisuutta kirjan maailmassa ei mitä ilmeisimminkään ole.) Yhdysvallat on sulkenut rajansa, ja maan sisälläkin kaupunkeja kiertävät sähköaidat. Valtio vertaa rakkautta flunssaan, ja rajoja lämpimästi pukeutumiseen – ne pitävät ihmiset turvassa ja terveinä.
Seitsemäntoistavuotias Lena uskoo tietysti tähän kaikkeen ja odottaa parannusta kuin kuuta nousevaa. Lenan suvussa on nimittäin sairautta – tämän äiti tuli hulluksi rakkaudesta ja tappoi itsensä vuosia sitten. Kaikesta hermoileva, pelokas Lena ei tahdo mitään muuta kuin sairaudettoman, rauhallisen elämän. Kunnes hän kohtaa mysteerisen Alexin ja – tietysti – rakastuu.
Alex on kotoisin sähköaitojen toiselta puolelta, Korpi-nimiseltä alueelta, jota kansoittavat invalideiksi kutsutut ihmiset, vallankumoukselliset, joita ei ole parannettu amor deliria nervosasta. Fasistista yhteiskuntaa vastustava Alex sanoo ihmisten elävän kuin häkissä, ja vähitellen Lenakin ymmärtää sen.
”Koko seitsemäntoista vuoden ja yhdentoista kuukauden pituisen elämäni aikana en ole koskaan, en kertaakaan, ajatellut sillä tavalla. Olen aina vain miettinyt, mitä kaikkea rajat pitävät takanaan, etten ole tullut ajatelleeksi, että ne myös sulkevat meidät sisäänsä.”
Kyynistä lukijaa ärsyttää nuorten salamarakastuminen ja Twilight-tyylinen välitön sielunkumppanuuden julistaminen. Melkein tekee mieli taipua valtion kannalle, että kyllä, sairautta se on… Lisäksi harmittaa, että nynny Lena tarvitsee miehen näyttämään itselleen, mistä maailmassa todella on kyse. Onneksi Lenasta löytyy lopulta vähän munaa, ja tämä nousee vastarintaan. Toivon vain, että tämän vastarinta laajenee sarjan seuraavissa osissa rakkaudessa rypemistä pidemmälle. Luultavasti näin käykin, sillä kahden teinin rakkaudesta tuskin riittää trilogiaksi asti.
Jatko-osiin toivoisin myös kirjailijalle laajennusta sanavarastoon. Lena on nimittäin jatkuvasti vähällä puklata. ”Pakotan itseni olemaan oksentamatta”, ”vatsaani vääntää”, ”[käyn] henkistä köydenvetoa ruuansulatuselinteni kanssa”… Lukija jo ihan hermostuu – mikä helvetti tämän tytön vatsaa vaivaa, kun sitä koko ajan oksettaa?!
Jatkuvaa yrjön odottamista ja ärsyttävää salamarakastumista lukuun ottamatta Delirium on ihan kelpo kirja. Sen parhaita puolia, siis mielenkiintoista konseptia ja esimerkiksi rakkauden sairausluokituksen sekä Parannuksen keksimisen historiaa, avataan toivottavasti lisää trilogian tulevissa osissa.
Lauren Oliver: Delirium – rakkaus on harhaa. WSOY 2011. 351 s.
