Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Hanna Kuusela
Mitä luin tänään: Göran Schildtin Alvar Aalto – elämä.
Jo takakannen kuva kertoo kirjasta paljon. Vasemmalla jo vanhempaan ikään ehtinyt piippua poltteleva, rennon oloinen ja kameralle muikisteleva maailmanmies. Kyljessä jo hieman kaljuuntunut nuori herra, jonka housujenvyötärönauha on vedetty lähelle korvia. Mestari ja hänen elämäkerturinsa, Alvar Aalto ja Göran Schildt.
Schildtin kolmiosainen Aallon elämäkerta on ihastuksesta ja kunnioituksesta pakahtuvan miehen hidastempoinen muotokuva rakkaasta ystävästään. Ja juuri sellaisena ihana ja palkitseva.
Ehkä enemmän kuin Aallon takia, kirja kannattaa lukea Schildtin humaanisuuden vuoksi. Elämäkerta on täysverisen humanistin tekstiä. Asioita ajatellaan. Omat arvot tulevat esiin, ja vaikka kirja onkin ihannoiva, juuri kirjoittajan oma tietoisuus siitä pakottaa lukijan töihin.
”Minä olen pirunmoinen liberaali ja oppositsionimies teoriassa, praktiikassa minä olen arkkitehti ja yleensä hakamies!” kirjoitti nuori Aalto isälleen, ja Schildtin koko kirja on tämän vastakkaisuuden ymmärtämistä. Käytännössä lausahdus tarkoittaa, että Aalto oli tuulella käyvä ja aina valmis opportunistisiin ratkaisuihin. Hän sieti natsi-Saksaa ja Neuvostoliittoa tarvittaessa. Hän taisteli vapaaehtoisena valkoisten rinnalla kansalaissodassa, mutta huumaantui 1930-luvulla sosiaalisesta (lähes sosialistisesta) rakennusajattelusta. Hän halusi laadukkaita ja halpoja huonekaluja kansalle, mutta rakensi epäkäytännöllisiä rakennuksia julkisilla rahoilla. Hän ihannoi elämää pursuavia piazzoja, mutta pystytti monumentaalisia vallan symboleja.
Toisesta maailmansodasta Aalto onnistui keplottelemaan itsensä kuiville ”kaikkia mahdollisia yhteyksiin käyttäen” niin, että ”paon tekosyynä oli sarja propagandaluentoja, jotka amerikkalaiset ystävät olivat luvanneet järjestää”. Näiden henkilökohtaisten käännösten ja kiepsahdusten ansiosta Aallon elämän rinnalla tulee seuranneeksi koko 1900-luvun tapahtumia: koska Aalto oli aina siellä, missä kannattikin olla, mitään olennaista vuosisadan luonteesta ei Schildtin kirjassa jää käsittelemättä.
Ja kaikki nämä käännökset Schildt on valmis ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Ei välttämättä siksi, että Aalto oli suuri taitelija ja arkkitehti vaan siksi, että se on inhimillistä. Koska Schildt rakasti pitkäaikaista ystäväänsä Aaltoa niin syvästi ja oli valmis antamaan ystävälleen anteeksi lähes kaiken, elämänkerta on yksi inhimillisimmistä kirjoista, joita muistan lukeneeni. Kankeimmassa funktionalismissaankin Aalto on Schildtin mielestä orgaaninen. Naisseikkailujensakin keskellä Aalto näyttää Schildistä uskolliselta kumppanilta. Ja rintamakarkuruudessaankin Aalto tekee, mitä hänen piti tehdä.
Schildt käy dialogia kuolleen ystävänsä kanssa hänen suunnittelemassaan talossa ja kokee näin olevansa ”hänen hyväntahtoisuutensa ympäröimänä”. Hän on ”auttamattomasti tämän iloisen seuraihmisen, ideoita pursuilevan taiteilijan ja elämää nähneen, viisaan humanistin taikapiirissä”. Hän vaalii ”hauskoja, onnellisia muistoja hetkistä jolloin elämä antaa parastaan, jolloin ystävyyksiä luodaan ja hetken mielijohteesta syntyneet ajatukset leijuvat kuin siivekkäät geniukset symposiumin osanottajien yllä”.
Kirja on hidasta luettavaa, koska se pakottaa jatkuvasti kysymään, onko Schildtin ihannoivassa otteessa järkeä. Lukeminen matelee myös siksi, että kirja käsittelee 1900-luvun suuria kysymyksiä yksilön ja yhteisön tarpeiden välisestä ristiriidasta – niin elämässä, arkkitehtuurissa kuin kaupunkisuunnittelussakin.
Nykyään näitä kysymyksiä ratkotaan Aallon nimeä kantavassa ihmekorkeakoulussa. Toivottavasti Schildtin elämäkerta kuuluu siellä pakollisiin opintovaatimuksiin. Jo ripauksella viime vuonna kuolleen Schildtin lämpöä voisi saada ihmeitä aikaan.
