Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Laura Rantanen
Laural’ oli karitsa, lumivalkea. Ja pian myös pikku sorkkien talloma ryytimaa.
Sitten kun mulla olisi lampaita niin mää opettelisin itse kehräämään lankaa niiden villasta ja tykkäisin yhtäkkiä kauheesti kutomisesta, vaikka koulussa käsityönumeroni oli kuutonen. Mutta niin minä vaan perinnekäsitöistä tykkäisin ja jos mulla olisi maatila niin kyllä siellä kasvimaa olisi. Omaa perunaa söisin kesät talvet.
Pesetasta vetoa, että joku muukin on saanut itsensä kiinni omavaraisuus-nostalgisoinnista. Jos, niin sit. Vuonna 2003 muutin Helsingin Vallilasta ”maalle” Tuusulaan. Otin ne hiton lampaat. Keväällä koulin taimia niin, kuin olin nähnyt isoäitini tekevän. Tuli hienot taimet. Oli lupaavan oloinen kasvimaakin, kunnes eräänä aamuna lampaat olivat syöneet istutukseni. Se ei edes riittänyt. Paskaks vaan ja palamaan -asenteella ne olivat talloneet ryytimaan jäänteet jalkoihinsa ja kakanneet päälle.
Jotenkin niin äkkiä tuli se keritsemisen aika, etten ihan ollut ehtinyt paneutua perinnekäsitöiden saloihin. Rakensimme keritsemistä varten ”giljotiinin” lampaanhoito-oppaan ohjeiden mukaan ja hoidimme parina ensimmäisenä vuonna ”keritsemisen” taloussaksilla. Texel-sekoituksista tuli villaa aika mukavasti. Säilöin sitä jonkin aikaa paperipusseissa odottamassa perinnekäsityöinspiraatiota. Sitten kuskasimme villat paikalliselle 4H-kerholle, jossa toivottavasti ideoitiin villasta mukavaa tekemistä.
Perinnekäsityöharrastus odottaa yhä tulemistaan, vaikka lampaita on jo viisi. (Ja niistä kolmesta ensiksi tulleista vanhin, Valma-uuhi taitaa olla tekemässä maailman vanhin lammas-ikäennätystä, tutisevaleukainen mummo on reilusti yli 20-vuotias.) Valma, Rauha ja Rulla muuttivat luokseni Tuusulaan kotieläinten vanhainkodista Ylistarosta ja Asteri ja Liina ovat jalostuskelpoisia suomenlampaita, naapurin toissa kesäiset kesälampaat. Lunastin Asterin ja Liinan itselleni siinä pelossa, että kasvattaja tekisi niistä syksyllä muhennosta.
Kun muutin Tuusulasta Taivassaloon, en kokemuksistani viisastuneena odottanut itseltäni omavaraisuusihmeitä. Mitä nyt perunamaata omenapuiden ja marjapensaiden kaveriksi. Ja voisi sen kasvihuoneen laittaa…Täti toi toiveikkaana luokseni isoäidin vanhat ja hienot kangaspuut. ”Et voi olla innostumatta matonteosta, kun sinulla on tällaiset vehkeet täällä”, hän maalaili. Ja oli väärässä. Kangaspuut viettävät nykyään aikaansa navetan perimmäisessä nurkassa.
Todellisuudessa vasta tämän vuoden loppukesä on ensimmäinen, kun olen kokannut päivittäin ruokaa oman maan antimista. Ei ole ruokalajia, johon ei voisi laittaa kesäkurpitsaa. Entinen pastanmussuttaja on oppinut arvostamaan uudestaan perunaa. Mutta ne kesäkurpitsat ja perunat ovat kasvaneet Loimaalla sijaitsevalla kasvimaalla. Omassa puutarhassani ovat yhä ne samat omenapuut ja marjapensaat, jotka olivat jo tänne muuttaessani.
Vaikka onhan se hieno tunne huomata ruokkineensa perheensä täysin itse kasvatetuista aineksista valmistetulla aterialla. Laiskan kannattaa panostaa monivuotisiin ja vähällä hoidolla pärjääviin kasveihin. Syötävää kasvattavat puut ja pensaat ovat ehdottomia suosikkejani. Pähkinöitä en ole vielä kasvattanut itse, mutta se voisi olla seuraava kokeilu. Yleensä kasvatan monivuotisten ja itse itsensä hoitavien kasvien lisäksi lähinnä tomaatteja, koska ne ovat niin helppoja.
Metsän reunassa asumisessa on puolensa. Se kasvattaa sienet ja marjat puolestani, eikä edes maksa mitään. Melkein itkettää liikutuksesta, kun ajattelee sitä luksuksen määrää. (Tai sitten osansa tästä äkillisestä ”metsä, ruokkijani”-sentimentaalisuudesta johtuu siitä, että vauva on valvottanut minua yli kymmenen kuukautta putkeen.)
