Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Tuuli Ojakangas
Miten elää arkea tavalla, joka hillitsisi ilmastonmuutosta?
Olemme öljylämmitteisessä talossa asuva ja autoileva perhekokoonpano, joka epäluuloista ja muutosvastarinnasta huolimatta päätti yrittää parantaa maapallon tulevaisuutta edes hiukan ja ryhtyi ilmastoperheeksi Tampereella järjestettävään Ilmankos-projektiin. Nyt me öljyrohmut etsimme keinoja elää arkeamme tavalla, joka hillitsisi ilmastonmuutosta.
Tampereella jo vuodesta 2009 toimineessa Ilmankos-projektissa tamperelaiset ja lempääläiset projektiin valitut perheet pyrkivät yhdessä asiantuntijoiden ja toistensa kanssa toteuttamaan ja etsimään keinoja elää arkeaan tavalla, joka hillitsisi ilmastonmuutosta.
Saman suuren omakotitalon katon alla asuvat itseni lisäksi mieheni, 2- ja 3-vuotiaat lapsemme, vanhempani ja veljeni. Todennäköisesti hiilijalanjäljessämme on hyvinkin pienentämisen varaa.
*
Tässä sitä siis ollaan, tuore ilmastoperhe. Jokunen meistä lähti ei niin kovin innostuneesti mukaan projektiin vain, koska olin jo perheemme siihen ilmoittanut eikä siihen enää ollut vastaankaan sanomista. Kerron vähän meistä ja ilmastovaikutuksistamme.
Olemme mieheni ympäristöoikeuden opintojen myötä alkaneet enemmän paneutua säästämiseen, kierrättämiseen ja lajitteluun. Jos vain mahdollista, teemme eettisiä ja ympäristöystävällisiä valintoja. Usein kuitenkin jonkin tuotteen huomattavasti halvempi hinta voittaa, sillä lompakkomme eivät ole erityisen paksuja. Elämme kutakuinkin säästäväisesti: lapsemme käyttävät serkuilta pieniksi jääneitä vaatteita, saavat joululahjoiksi ullakon kierrätysleluja ja pääsevät huvipuistojen sijaan yleensä erilaisiin ilmaistapahtumiin.
Omaa autoa meillä ei ole, mutta käytämme tarvittaessa, eli käytännössä usein, vanhempieni kakkosautoa. Työskentelen itse tällä hetkellä lähinnä kotoa käsin ja pian aloitan kunnianhimoisen päivittäisen bussi-junatyömatkan Tampereelta Helsinkiin. Ainakaan työmatkani eivät siis tule tuottamaan suuria CO2-päästöjä. Mieheni lähtee pian jatkamaan opintojaan Espanjaan. Jos usein toistuvat lentomatkamme lasketaan hiilijalanjälkeemme, voi luulomme ympäristöystävällisyydestämme karista aika äkkiä.
2- ja 3-vuotiaat lapsemme käyvät päiväkotia, joka on noin kilometrin päässä kodistamme. Se on muuten sama paikka, jossa sekä minä, vanhempi sisareni että kaksi pikkuveljeäni olemme käyneet. Perinteikästä. Lapset oppivat pikku hiljaa laittamaan roskan oikeaan lootaan, mutta muuten he eivät taida ilmastosta ymmärtää muuta kuin että joskus paistaa, joskus sataa.
*
Tärkein liittolaiseni tässä projektissa, kulutuskriitikkoveljeni, jätti kommuunimme vastikään ja lähti Ouluun. Muuton hän teki reppu selässä junalla. Ajokorttia hänellä ei edes ole.
Nuorempi veljistäni ajaa neljän kilometrin koulumatkansa mopoautolla. Kunpa joku saisi nämä mautonuoret ajamaan polkupyörällä! Ei sitten tarvitsisi taas koulupäivän jälkeen lähteä sillä rätisevällä kotterolla punttisalille… Mutta eihän ilmastoprojektiin osallistumista näin voi mukavuudenhaluiselle nuorelle markkinoida. Ajoinhan itsekin lukioaikoinani keskustaan skootterilla. Joten aion yrittää toisenlaista lähestymistapaa: tietoisuuden vaivihkaista lisäämistä. Ehkä projektin tapahtumiin osallistuminen saisi nuoren tarttumaan ratin sijasta ohjaustankoon edes silloin tällöin.
Äitini on periaateluonnonystävä, mutta pitää vahvasti kiinni rutiineistaan. Hänen ensimmäinen kommenttinsa ilmastoprojektiin osallistumisesta oli: ”Autosta en sitten luovu!” Eipä olisi tullut kyllä mieleenkään. Hän on kulkenut 40 kilometrin työmatkansa autolla jo 32 vuoden ajan. Parikymmentä vuotta työporukan kesken tosin pyöri kimppakyyti.
Isäni, itse sitä tiedostamatta, on varsinainen tervaskanto. Hänessä istuu vuosikymmenten kerryttämät ajatukset ja asenteet yhtä tiukassa kuin se kuuluisa miekka kivessä. Hän huolehtii tarkoin jätteiden lajittelusta ja kierrättääkin mielellään, mutta kaikki energiaan ja lämmitykseen liittyvä uusi ajattelu on hänen katsannossaan vähintäänkin epäilyttävää.
Viimeistään isäni usko vihreään energiapolitiikkaan meni viimevuotisessa risupakettisotkussa. Siksi ei ollut yllättävää, että suostumuksensa ilmastoperheeksi alkamiseen annettuaan hän tokaisi, että tuulisähköön vaihtaminen ei sitten tullut kuuloonkaan. ”Se on huijausta, se.” Isäni on parhaillaan, jälleen kerran, opintovapaalla tekemässä keskenjäänyttä väitöskirjaansa. Jos tulosta ei tule, hän vannoi laittavansa rovion pihamaalle. Toivottavasti tutkimus etenee, jottei se muutu pelkäksi kasvihuonekaasuksi.
Vielä on jäljellä kissa. Pelkäänpä, ettei tämä omanarvontuntoinen rotukissa ainakaan pienennä kommuunimme hiilijalanjälkeä. Se kun ei syö muuta kuin vakuumipakattua possunsuikaletta. Toisaalta se ainakin pitää tasapainoa yllä pihapiirimme jyrsijäkannoissa, jotka paksuina aikoinaan tuhoavat ansiokkaasti pihan kasveja. Toisaalta välillä taistelussa tulee viattomiakin uhreja pikkulintujen muodossa.
*
Pian on projektimme ensimmäinen koitos: vaellusretki Seitsemisen kansallispuistoon. Mukaan ovat lupautuneet mieheni ja lasteni (joilta ei tosin edes kysytty) lisäksi äitini. Tarkoitus on tutustua muihin ilmastoperheisiin. Onkohan siellä joku toinenkin, joka painii omakotitalonsa vanhan öljykattilan kohtalon kanssa?
