Teksti Hannele Huhtala

Muutto suurkaupungista pikkupitäjään ei ole pitkä matka pään sisällä.

Muutin maalle. Muutin 20 miljoonan asukkaan Tokiosta 8 000 asukkaan Elimäelle, tienvarrelle, jossa on kolme muuta taloa. Tosin Elimäki kuuluu nykyään suur-Kouvolaan, lähes sadantuhannen asukkaan liitoskuntaan, joka koottiin vuonna 2009 Kouvolasta, Anjalankoskesta, Jaalasta, Kuusankoskesta, Valkealasta ja Elimäestä.

Wikipediassa Elimäkeä kutsutaan maaseutumaiseksi ja voi sanoa, että kylän henki on varsin erilainen kuin Tokion korealaiskaupunginosassa. Elimäellä naapureita ei juuri ole ja kummallisesti sitä pelästyy yksittäistä lintubongariksi tunnistettua miekkosta, joka yhtäkkiä kävelee takapihalta alkavasta metsästä pihaan. Tokiossa ei ihan jokaista vastaantulijaa tullut säpsähdettyä.

Muutto maalle sai minut ajattelemaan downshiftaamista. Inhoan tuota sanaa ja tavallaan kaikkea mitä se edustaa. Englanninkielinen termi kuvaamassa sitä, että elämä on niin törkeän kiireistä ja että sitä pitää oikein korostaa yrittämällä luopua osasta kiirettä. Vaikka ei minulla ole mitään sitä vastaan, että leivän leipoo itse, käy pitkillä kävelylenkeillä ja kiinnostuu kaupunkiviljelystä – niitähän minä rakastan – mutta jotenkin sen kääntäminen normaalista elämästä trendikkääksi höpölöpöksi ärsyttää. (Jukka Vuorio kirjoitti aiheen köyhyysnäkökulmasta vuosi sitten blogissaan Hei me downshiftataan. Vuorio sanoo, että downshiftaus, vapaaehtoinen köyhäily, vie huomion oikeasta köyhyydestä.) Taloudellinen ratkaisu maallemuutto oli minullekin: puolison entinen mummola on suvun kesäpaikka ja toukokuussa vielä tyhjillään. Saamme asua siellä ilman vuokranmaksua. Suunnitelmissa on herättää ikivanha taikinajuuri ja leipoa leipä siitä, kerätä villivihreitä ja etsiä korvasieniä, siis elää mahdollisimman säästäen.

Valinta on myös sielunhoidollinen. Kun suunnitelmat menevät kokonaan uusiksi, paluu tavalliseen elämään ei tunnu houkuttelevalta. Tuntuu mukavammalta pysytellä vähän aikaa poissa arjesta, turvassa ja koettaa käsitellä nopeita muutoksia, joihin itse ei ole voinut paljoa vaikuttaa. Elimäellä tuntee olevansa yhtä kaukana Suomen poliittisista myllerryksistä kuin maailman luonnonkatastrofeista.

Muutto Elimäelle ei kuitenkaan ole minulle lopullinen ratkaisu, paluu arkeen ja kaupunkilaisen kiireeseen odottaa kesäkuussa. Sitä ennen ehtii tehdä tuttavuutta illan hämärässä bongatun lepakkoperheen kanssa ja miettiä suhdettaan maailmaan, luontoon, energiapolitiikkaan ja tämänhetkiseen eduskuntaan. Toukokuu mummonmökillä näyttää, miten leppoistaminen minulta sujuu. Kaukomatkailun jälkeen huono energiaomatunto kolkuttaa ja kuukauden vieroitus lienee paikallaan.