Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Hanna Kuusela
Mitä luin tänään: Papalagit
Luettuani joskus myöhäisteininä Papalagit-kirjan olin heti matkalla matkatoimistoon ostamaan menolippua Samoalle. Papalagit koostuu samoalaispäällikkö Tuiaviin puheista maanmiehilleen hänen tutustuttuaan eurooppalaiseen sivilisaatioon. Tuiavii kritisoi eurooppalaista elintapaa noin kaikesta, mikä tielle oli osunut. Hän vihasi tai ei ymmärtänyt meidän ammattejamme, rahaamme, vaatetustamme, aikakäsitystämme ja tavarahimoamme – ja kaikkea aivan syystä. Mahtava kirja.
Muutama kuukausi sitten löysin kirjan muuttotavaroistani. Aloin lukea sitä, ja huomasin ajan jättäneen jälkensä – ei kirjaan, vaan minuun. Nyt minua kiinnosti lähinnä se, miksi kirjan oikeudet omistaa Oesch Verlag, Zürich Switzerland? Ja se, että esipuheen mukaan Tuiavii ei koskaan ollut tarkoittanut puheita julkaistavaksi. Julkaisun oli hoitanut salaa Eric Scheurmann -niminen mies. Jokaisella sivulla epäilykseni kasvoin: kirjassa oli jotain mätää. Tai aika paljonkin. Se ei enää ollut uskottava.
Aprillipäivän kunniaksi uskokaammekin, että kirja on huijausta. Lukiessani kirjan ensimmäisen kerran Google ei vielä antanut vastausta kaikkeen. Nyt se tarjoilee useampia artikkeleja, joissa Papalagit-kirjaa pidetään Scheurmannin 1920-luvun sepitteenä, joka vieläpä kietoutuu kolonialismin ja joidenkin mukaan natsisminkin verkostoihin.
Päätin heittää kirjan pois. En kaipaa enää yhtään eurooppalaista fiktiivistä tai puolifiktiivistä kuvausta nakupelleistä, joita kutsutaan alkuasukkaiksi. Moraalitonta. Hyväksikäyttöä. Kolonisoivaa. Vai pitäisikö kirjalle sittenkin antaa vielä tilaisuus? Olinhan moneen kertaan miettinyt ”Tuiaviin” sanoja. Hänen mukaansa Euroopassa sinun täytyy ”maksaa, siis antaa rahaa maasta, jolla kävelet, paikasta, jolle olet pystyttänyt majasi, matosta yötä varten, valosta, joka valaisee majasi. Rahalla saat ampua kyyhkysen tai peseytyä joessa.” ”Tuiavii” ei olisi halunnut maksaa syntymisestä, kuolemisesta eikä haudatuksi tulemisesta – toisin kuin Euroopassa on tapana.
Mutta vakavimmin olin muistellut ”Tuiaviia” aina silloin, kun luin lehdistä happibaareista. ”Tuiaviin” mielestä kun vain ”yhdestä asiasta Euroopassa ei tietääkseni vaadita rahaa: ilmaa jokainen saa hengittää niin paljon kuin vain haluaa. Tekeepä mieleni vain uskoa, että se on vain unohtunut, enkä epäröi väittää, että jos Euroopassa kuultaisiin nämä sanani, pyydettäisiin silmänräpäyksessä ilmastakin pyöreitä metallinpaloja ja painavaa paperia”. Nyt happiyrittäjät ovat lukeneet nuo sanat. He myyvät happea letkuista ja toteavat, että ”nuorekas ulkonäkö, rauhallinen ja positiivinen mieliala sekä terveys ovat pitkälti riippuvaisia veren happipitoisuudesta”.
Niukemmalle huomiolle ovat jääneet monet muut ”Tuiaviin” ajatukset, joita taas finanssikriisin keskellä voisi muistella: ”Monet valkoiset, jotka kasaavat toisten heille tuottamaa rahaa itselleen, vievät ne tiettyyn hyvin suojattuun paikkaan, vievät sinne yhä lisää rahaa, kunnes eräänä päivänä he eivät enää tarvitsekaan työläisiä, koska raha alkaa itse tehdä työtä. En ole koskaan oikein päässyt perille kuinka se on mahdollista ilman hurjia taikakeinoja”.
En ole minäkään, vaikka taikuuteenkaan en usko.
Huijauksesta huolimatta ”Tuiaviin” sanat ovat edelleen ihan kovaa kamaa. Ne kysyvät ne yksinkertaisimmat kysymykset, sillä projisoivathan ne lopulta Scheurmannin eli meidän omia käsittömyyksiämme. Vai mitä sanot tästä: ”Jokaisella papalagilla on ammatti. On vaikea selittää, mitä se tarkoittaa. Se on jotain, minkä pitäisi olla hyvin mieluista, muttei yleensä ole. Ammatti merkitsee, että ihminen tekee aina vain yhtä ja samaa.”
