Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Fifi oopperassa
Figaron häissä mennään housujen sisään.
Kreivi himoitsee kreivittären kamarineitoa, kreivitär kreivin hovipoikaa, palvelusväki panee toisiaan edestä ja takaa, ja lopussa kaikki ovat iloisia. Tai ehkei sittenkään.
Figaron häitä on totuttu pitämään koomisena oopperana, jossa mustasukkainen ja vaimoaan pettävä kreivi saa nenilleen, kun palvelusväki punoo kreivittären kanssa juonen paljastaakseen kreivin petollisuuden.
Naimisiin aikovat palvelijat Figaro ja Susanna punoutuvat keskelle kreivin ja kreivittären avioliiton ongelma. Kujeilun päätteeksi kaikki avioparit laulavat onnestaan: ”Tämän kärsimysten, oikkujen ja hullutusten päivän onneen ja riemuun vain rakkaus voi päättää. Puolisot, ystävät nyt tanssiin ja ilonpitoon. Antakaa riemunne hehkua!”
Ruotsin kuninkaallisen oopperan vierailuproduktion ohjaaja, norjalainen Ole Anders Tandberg, ei kuitenkaan suostu avioparien onnen takuumieheksi. Ainakin kreivi ja kreivitär näyttävät lopussakin myrtseiltä.
Tandberg nimittäin vie aviollisen ja ulkoaviollisen himon logiikan ääripisteeseensä, minkä jälkeen paluuta onneen ei ehkä enää ole.
Ohjaaja on tehnyt työnsä niin hienosti, että väliajalle lähtee hurmoksessa. Kaikki on kohdallaan. Chaplinmainen koominen eleistö tuottaa huumoria jokaiselle sanalle ja askeleelle. Ruotsalaisista laulajista koostuva miehistö on mahtava. Ainoastaan Susannan roolin laulavan Marianne Hellgren Staykovin ääni ei kauneudestaan huolimatta tunnu linnassa riittävän. Figaroa laulava Johan Edholm sitä vastoin oli vahva. Sara Olssonin kreivitär ja Ola Eliassonin kreivi laulavat komeasti, mutta suurimman vaikutuksen kuitenkin tekee laulajien miimiset kyvyt. Yhtä hyvää näyttelemistä, ruumiinjäsenten pikkutarkkaa hallintaa ja ajoituksen taidetta oopperalavoilla harvoin näkee.
Kellontarkka ohjaus ja Anna Kochin ketterä koreografia pakottavat nauramaan porvarilliselle ahdistukselle. Kun kreivi astuu kreivittären huoneeseen kirves kädessä selvittääkseen, kuka on piiloutunut vaatekomeroon, ollaan avioliiton alennustilan ytimessä. Ja mikäs sen hauskempaa – ellei sitten itse satu elämään tuossa ydinavioliiton liemessä. Ja moni oopperankävijähän taitaa elää: vai miltä kuulostaa seurueeseen saapuva mies, joka toteaa tulleensa yksin, koska vaimo on sairastunut juuri kesän kuumimpaan aikaan? Tekosyyltä.
Tandberg kääntää oopperahistorian kuuluisimman komedian tutkielmaksi porvarillisesta nykyavioliitosta. Tällaisia puku päällä tanssittuja Figaron häitä voi totta tosiaan pitää ajankohtaisina, mutta tulkinta tuoksuu samanaikaisesti sekä tuoreelta että mädältä. Tuore se on, sillä Figaron häistä kaivetaan harvoin esiin tummia sävyjä. Vanhentuneelta se haisee, koska tällaisia kuvauksia avioliitoista on moderni taide täynnä – tai ainakin moderni norjalainen ja ruotsalainen taide. Eivätkö kaikki Bergmanin elokuvat ja puolet Strindbergin sekä Ibsenin näytelmistä ole nimenomaan sitä?
Kenties siksi esityksen intensiteetti laskeekin väliajan jälkeen. Kliimaksi ajoittuu toisen näytöksen loppuun, minkä jälkeen surullista porvarisliittoa on seurattava vielä kahden näytöksen ajan. Toisaalta tässä saattaa olla myös ohjauksen voimavara: Olavinlinnan esityksen jälkeen olo on valju, niin kuin väljähtäneessä avioliitossakin. Näin käy, kun loukkaantunut vaimo jaksaa ja jaksaa uskoa. ”Voi taivas, mihin nöyryytyksiin joudun alistumaan julman puolisoni vuoksi, joka on loukannut minua uskottomuudellaan, epäluulollaan ja halveksunnalla. Ensin rakastaa, sitten loukkaa ja viimein pettää”, laulaa kotelomekkoon pukeutunut kreivitär.
Hillityssä beigessään kreivitär kuitenkin jatkaa pian: ”Kunpa uskollinen kärsivä rakkauteni toisi edes toivon häivän, että sillä muuttaa voisin tuon kiittämättömän sydämen!”
Palauttaessaan kaiken, siis ihan kaiken, haluun ja himoon Tandberg on filosofisesti muodikas. Vielä muodikkaampaa on viitata oopperajuhlien juhlakirjassa ja haastatteluissa ranskalaisfilosofi René Girardin mimeettiseen haluun. Figaron häät on helppo kääntää pikapanoja täynnä olevaksi oopperaksi – jos näin haluaa tehdä. Olihan säveltäjä Mozart itsekin jonkinlainen raikulipoika, hieman kuin oopperan hovipoika Cherubino, joka ei ole turhan tarkka siitä, ketä hipelöi. Hänen mukaansa kun ”joka nainen saa poskeni punaan ja sydämeni tykyttämään”.
Tandbergin ohjauksessa himon alle jää kuitenkin kasoittain muuta tavaraa. Alkujaan Figaron häät oli paljolti myös hupailu, jossa palvelusväen nokkeluus asetettiin isäntäväen yksinkertaisuuden yläpuolelle. Se värisi kapinaa saadessaan kantaesityksensä Wienissä kolme vuotta ennen Ranskan vuoden 1789 vallankumousta.
Kiiltävään pukuun pukeutunutta kreiviä tuntuu läpi oopperan korpeavan eniten se, että palvelijalla käy häntä parempi flaksi. ”Soisinko onnen palvelijalle, kun itse saan huokailla! Antaisinko omistaa kaunokaisen, jota turhaan havittelen? Sallisinko hänet lemmenvaloin tuohon lurjukseen vihittävän?” kyselee kreivi.
Olavinlinnan versiossa luokka-asetelmaan viitataan esimerkiksi pukemalla maalaistytöt siivoojiksi, ja toki palvelusväki on puettu rooliensa mukaisesti, mutta ainakaan neljän päähenkilön mielenliikkeitä ei yhteiskunnallisilla suhteille pyritä selittämään.
Ehkäpä oikeistolaistunut Ruotsi ei sellaista tulkintaa kaipaa – edes samana kesänä, jolloin kruununprinsessa nai sammakkonsa 20 miljoonalle kruunulla. Ehkä ohjaajalle riitti vihjata, että prinsessankin kannattaa olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, milloin aviomies tulee kirveen kanssa sisään, jos hovipojan kanssa on liian hauskaa.
Hanna Kuusela
